Esmarkbreen – kävelyretki jäätiköllä

Leirielämämme Huippuvuorilla oli varsin leppoisaa: ei kukonlaulun aikaan heräämisiä eikä tiukkoja aikatauluja. Kanadalaiselle retkiseurueelle tämä oli uusi kokemus, koska he eivät olleet aiemmin vaeltaneet niin pohjoisessa, etteikö pimeään olisi tarvinnut varautua heräämällä varhain ja pitämällä huoli, että takaisin leiriin päästään ennen iltaa.

Sovimme iltaisin, että aamiainen syödään sitten, kun suurin osa porukasta vaikuttaa olevan hereillä, käytännössä klo 9-10 aikoihin. Yhdentoista pintaan olimme ahmineet kylliksemme paahtoleipiä, rieskoja, norjalaisia sulatejuustoja ja munakokkelia sekä puuroa, ja tiskausten jälkeen hiukan ennen puolta päivää olimme vihdoin valmiit päivän retkelle.

Hilde asettelee hätärakettiin panoksia.

Toisena leiripäivänä suuntasimme kohti 1700-1800 -luvuilla eläneen tanskalaisen jäätikkötutkijan Jens Esmarkin mukaan nimettyä jäätikköä, joka vaikutti olevan melkein leirimme vieressä. Todellisuudessa matkaa jäätikölle oli kuitenkin kolme kilometriä. Pysyttelimme melko tiiviissä ryppäässä, ja oppaat edessä sekä takana pysähtyivät muutaman sadan metrin välein kiikaroimaan ympäristöä jääkarhujen varalta.

Kohti Esmarkbreenia! Jostain syystä tämä välimatka näytti paljon lyhyemmältä kuin 3km…

Olin ollut hiukan huolissani koko jäätikkökävelyideasta, koska jäätiköstä putoili talon kokoisia kimpaleita mereen tuon tuostakin. Pääoppaamme Hilde kuitenkin kertoi, että kävelisimme vain jäätikön reunalla, missä jää on liikkumatonta (”dead ice”) eikä sortumavaaraa ollut. Olin varmuudeksi selvittänyt etukäteen vakuutusasiat, jäätiköllä haahuilu kun ei kuulu normaalin matkavakuutuksen piiriin. Selvisi, että Suomen Kiipeilyliiton kautta voimassa oleva kiipeilyvakuutus kattoi myös jäätikköhommelit (tämä oli siis tilanne kesällä 2019), joten en tarvinnut erityisiä lisävakuutuksia. Vaikka mistään extremestä ei todellakaan ollut kyse, kannattaa nämä asiat kuitenkin selvittää ennen matkaa.

Osuimme parahiksi paikalle, kun jäätiköstä sortui taas osia mereen. Kuvassa tapahtuma ei näytä miltään, mutta aika kova jyrinä siitä lähti!

Kun saavuimme jäätikön reunalle, piti toisen oppaan Evan koira DJ jättää pois seurueesta. Sen hihna sidottiin kiinni isoon kiveen. DJ oli ollut ihan hiljaa koko matkan, mutta nyt se alkoi hermostuneen oloisesti tuijottaa yhteen suuntaan ja haukkua merkitsevästi. Eva kiikaroi alueen, mutta mitään merkkejä eläimistä ei näkynyt. Koiran käytös oli silti hiukan huolestuttavaa…

Jäätikölle johti jääsilta, jonka kestävyyttä Eva ja Hilde kävivät testaamassa. Jäätikkö oli tänä kesänä sulanut huomattavasti nopeammin kuin aiempina vuosina. Sillan alla virtasi vuolaana jäätikön sulamisvedestä muodostunut mutainen koski, joten ylitimme sillan yksitellen ja hyvin rivakasti! Puimme päälle jääraudat ja kypärät sekä valjaat. Emme vielä muodostaneet köysistöjä, koska railoja ei ollut näköpiirissä. Eva ja Hilde opastivat kokemattomampia oikeaan jääraudoilla kävelemisen tekniikkaan.

Kaukaa harmaalta ja ankealta näyttänyt jäätikkö alkoi lähietäisyydeltä näyttää silmissämme upealta taideteokselta: mitä muotoja ja ruskean, harmaan sekä sinisen sävyjä! Ruskea muta jään päällä oli vuorilta tuulen puhaltamaa pölyä. Se oli todella liukasta!

Järjestäydyimme jonkin matkaa edettyämme kahdeksi köysistöksi. Kiemurtelimme railoviidakossa ja ylitimme muutaman helpon, kapean railon hyppäämällä. Kun saavuimme kohtaan, jossa vastassa oli pystysuora seinämä emmekä päässeet eteenpäin, pidimme lounastauon. Sillä välin Hilde ja Eva kävivät virittämässä sopivaan kohtaan yläköysipisteen. Halukkaat saivat kokeilla jääkiipeilyä! Jäätikköjää oli helppoa kiivettävää, koska materiaali oli huokoista ja murenevaa, eikä ollut pakkasasteitakaan. Hakku upposi siihen kuin sulaan voihin. Urheilutuokion jälkeen lähdimme takaisin leiriin päin.

Meidän matkamme tyssäsi näihin jääseinämiin. Ei uskoisi, että jäätikkö jatkuu 15km!
Tällaiset minirailotkin vaikuttivat olevan melkoisen syviä.
Jäätikön mittakaavaa oli vaikea hahmottaa: vasta seuraavana päivänä näimme vuoren laelta, kuinka pienellä läntillä olimme koko päivän tepastelleet!

Koiran haukuntaa ei kuulunut, kun saavuimme lähelle kohtaa, mihin sen jätimme. Näinköhän DJ-parka on joutunut poissa ollessamme jääkarhun ateriaksi, ajattelin! Ei sentään, harmaan kivikon seassa se onneksi heilutteli häntäänsä, kun saavuimme paikalle. Takaisin päin otimme reitin aivan meren rannalta. Laskuvesi oli jättänyt rannalle tuhansittain jääkimpaleita. Ne olivat upea näky!

Kun jatkoimme eteenpäin, oppaat kehottivat meitä etsimään fossiileja. Kun kääntelimme soralta näyttävää kivikkoa, alkoi yksi jos toinenkin löytää liuskekiviä, joissa oli kotilon muotoinen painauma! Ne olivat ammoniitteja, jotka elivät 240-65 miljoonaa vuotta sitten, ja kuolivat sukupuuttoon samaan aikaan dinosaurusten kanssa. Huippuvuorilta saa vapaasti keräillä fossiileja ja kuljettaa pois maasta ilman rajoituksia. Survoin reppuuni useita liuskekiviä – onneksi, sillä ennen kotiin pääsyä muutama niistä oli hajonnut, niin haperoa oli kivimateriaali.

Päivällisen valmistaminen venähti taas iltamyöhiin, ja pääsimme iltapuuhiin vasta ennen puoltayötä. Saimme Sachin kanssa ensimmäisen karhuvartiovuoron, mutta se oli pahin kaikista! Nukahdin kivellä istuessani varmaan kaksikymmentä kertaa, kun vasta ahmittu illallinen painoi vatsassa… Joka kerta säpsäehtäessäni hereille olin varma, että eräs valkoinen kivi oli jääkarhu, ja pysyin valppaana seuraavat viisi minuuttia sydän pamppaillen!

Lue retken edellinen osa: Melontaa Ymerbuktan jäätikkövuonossa

Kirjoita kommentti!