Helleaalto Banffissa: Johnston Canyon ja mustepurkkilähteet
Viimevuotista Kalliovuorten-matkaani seuraten lensimme kätevillä Iceland Airin lennoilla Helsingistä Edmontoniin. Matka-aika tällä yhteydellä on vain reilu 10 tuntia, kun hiukan lähemmäs Calgaryyn yhteydet Suomesta kestävät huomattavasti kauemmin. Ajoimme heti saavuttuamme Edmontonista puolitoista tuntia kohti etelää ja yövyimme motellissa moottoritien varressa Red Deerin kaupungissa. Seuraavana aamuna olimmekin enää kolmen tunnin ajomatkan päässä ensimmäisestä kohteestamme, Banffista.
Yllätykseksemme oli todella lämmintä, jopa kuumaa: jo aamusta aurinko porotti ja lämpötila kohosi +28 asteeseen. Suomen säälittävän viileän alkukesän jälkeen tämä oli lähes shokki – en ollut edes ottanut mukaan mitään hellevaatteita! Fleece-puseroita sen sijaan on useita…
Lievässä jetlagissa tutkimme kaupunkia, haistelimme rentoa tunnelmaa ja katsastimme viime vuonna mukavaksi osoittautuneita ravintoloita ja kauppoja. Ensi töiksemme kävimme myös turisti-infossa, josta saimme erittäin yksityiskohtaista tietoa vaellusreittien tämänhetkisestä tilasta. Tänä vuonna lunta oli poikkeuksellisen vähän, ja useimmat hienot vaellusreitit ovat jo käveltävissä, vaikka paikoin saattaa vielä olla lunta.
Päätimme aloittaa vaellusurakan seuraavana päivänä helposta ja lyhyestä (12,5 km) Johnston Canyon ja Inkpots -reitistä. Johnstonin kanjoni on suosittu nähtävyys, ja kahdelle upealle vesiputoukselle pääsee päällystettyä polkua pitkin ensimmäiset kolmisen kilometriä. Olimme paikalla ennen aamuyhdeksää, ja lisäksemme kanjonilla tallusteli kourallinen muita turisteja.
Matka putouksille kulki suurimmaksi osaksi kanjonin sisäpuolelle rakennettua kävelysiltaa pitkin. Ei tehnyt mieli ajatella, mitä tapahtuisi, jos sillan rakenteet pettäisivät – alla pauhaava koski sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää…
Ensimmäinen vesiputous, ”Lower Falls”, oli parhaiten nähtävissä kallion läpi menevästä luolasta käsin. Olimme selvittäneet etukäteen youtube-videoita katselemalla, että vesi roiskuu luolasta kurkistelevien päälle sellaisella voimalla, että on parempi varustautua sadeviitalla, mikäli haluaa pitää vaatteensa – ja kameransa – kuivana. Tosin kamerahan kuitenkin kastui, kun upeasti tyrskivästä putouksesta piti kaikesta huolimatta koettaa saada jonkinlaisia kuvia.
Matka jatkui kohti ylempiä putouksia. Viimeinen putous olikin sitten leuat loksauttavaa sorttia: vesi sinkoutui alas 30 metriä korkealta jyrkänteeltä. Upean putouksen ihailua varten oli rakennettu tasanteita, joista käsin komeutta pääsi katselemaan.
Tältä ”Upper Falls” -putoukselta eteenpäin polku jatkui päällystämättömänä kohti ”Inkpotseja”, mustepurkeiksi nimettyjä kirkkaita lähteitä. Vesiputousten pauhu ja ihanan viileä, vesihuuruinen ilma jäivät taakse, ja kävelimme ylös alas kumpuilevaa polkua metsän katveessa. Puiden välistä siinsi vuoria ja ilma oli lähes tukahduttavan kuuma.
Kolmen kilometrin kuluttua metsikkö avautui laajaksi aukioksi, jota täplittivät turkoosit lähteet. Olisi tehnyt mieli hypätä vilvoittelemaan heti ensimmäiseen! Lähteet ovat saaneet mustepurkki-nimensä siitä, että niiden vesi pulppuaa pohjassa olevista rei’istä. Lisäksi ne ovat väriltään kirkkaan turkoosinvihreitä. Pohjamudan ja -hiekan pulpahtelu näytti aivan siltä, kuin kirkkaan veden keskeltä pulppuaisi mustetta. Kaikki lähteet eivät pulpunneet aktiivisesti, mutta jokaisen pohjassa hiekka oli jäänyt renkuloiksi pulppuamiskohdan ympärille.
Vuoret ympäröivät lähteitä, ja paikka oli mitä mainioin eväiden syömiseen. Penkkejä oli sijoiteltu ympäri aluetta, ja pikku hiljaa muitakin kävelijöitä saapui paikalle. Vieressä virtasi vielä joki, jonka matalilla reunamilla vilvoittelimme ennen takaisinpäin kääntymistä.
Paluumatkalla saimme vakuutella yhdelle jos toisellekin kuumuudessa tuskailevalle vaeltajalle, että lähteet olivat aivan kulman takana ja matka niille todellakin vaivan arvoinen. Vesiputousalue kuhisi turisteja, ja aamulla tyhjyyttään ammottanut parkkipaikkakin oli täynnä: autoja oli pysäköity tien viereen pitkäksi jonoksi. Onneksi olimme liikkeellä ajoissa!
Tämä oli ensikosketus Kalliovuorten luontoon matkaseuralleni Sadulle, eikä hän vaikuttanut erityisen pahastuneelta, vaikka Himalaja olikin vaihtunut puolet matalampiin nyppylöihin. Myös paikallinen eläimistö näyttäytyi kiitettävästi heti ensimmäisinä päivinä: edellisenä iltana näimme wapiti-hirven, ja paluumatkalla Johnston Canyonilta tien viereisellä niityllä hengaili mustakarhu. Aamusella hostellin parkkipaikalla lönkytteli kojootti. Mitähän muuta porukkaa seuraavana kahtena viikkona tuleekaan vastaan?