Hokkaidon herkkuja: uni, kani ja Tshingis Khan

Japanilaisesta ruokakulttuurista puhuttaessa tuskin voi käyttää liikaa ylisanoja. Jo pelkästään ympäri maata löytyvien ruokalajien variaatio on niin päätä huimaava, että juttua aiheesta riittäisi loppuelämäksi! Keskitynpä siksi tässä jutussa ainoastaan tällä Hokkaidon-matkalla vaikutuksen tehneisiin ruokalajikkeisiin.

Japanilaiset, jos ketkä, harrastavat ruokamatkailua. Kun japanilaiselle mainitsee minkä tahansa kaupungin tai alueen, hän tietää heti, mistä ruuasta kyseinen paikka on tunnettu.

Ensimmäisenä päivänä Sapporoon saavuttuani lähdin pitkän lennon jälkeen nälkäisenä etsimään ihan mitä tahansa ruokapaikkaa rautatieaseman tuntumasta. Asemarakennuksen sisällä ensimmäiseksi silmiin osui ”Hokkaido Food & Tourism Center”. Kyllä, ruokamatkailulla oli ihan oma turisti-infokeskuksensa. Hokkaido tunnetaan Japanin herkullisimmista raaka-aineista, koska viljely- ja kasvatustilaa on paljon ja ilma puhdasta. Meri on viileä, joten merenelävät maistuvat raikkaammilta kuin etelämpänä. Hokkaidoon tullaan pitkien matkojen takaa ihan vain jotain tiettyä ruokaa maistelemaan.

kuva 1

Päädyin vatsa kurnien erääseen Sapporon päärautatieaseman jättimäisen, moniosaisen ostoskeskuskompleksin food courteista.  Eräs loistavista japanilaisista keksinnöistä, ruokien autenttisen näköiset muovimallit, ovat todella hyödyksi ruokapaikkaa valitessa! Jos ei heti keksi, mitä tekisi mieli, voi kierrellä muutaman minuutin vieri vieressä sijaitsevien ravintoloiden näyteikkunoita ihastellen ja valita annoksen jo valmiiksi ulkonäön perusteella. Ruoka todella näyttää juuri siltä kuin muovimallinsa!

Tonkatsu-ravintolassa ei ollut juuri sillä hetkellä jonoa, joten sisään vain. Tilasin tuikitavallisen tonkatsu teishokun (tonkatsu = leivitetty porsaanleike, teishoku = ateriakokonaisuus, jossa mukaan tulee muutama pikkuruoka, kuten misokeitto ja pikkelsiä, sekä tietysti riisiä). Ensimmäisen riisisuupalan jälkeen olin pudota tuolilta: en ollut eläissäni syönyt niin maukasta riisiä (ja tämä oli sentään jo kymmenes Japanin-matkani)!

Söin varmaankin sellaisella antaumuksella, että olisi voinut kuvitella, etten ollut saanut kunnon ruokaa vuosikausiin. Nypin jokaikisen pikku jyvän kulhon pohjalta. Olin niin ekstaasissa tästä riisikokemuksesta, että vuodatin tuntojani kassaneidille maksaessani. Hiukan häkeltyneenä hän kiitteli kehuistani, ja totesi riisin olleen kyllä ihan tavallista…

Kuva 22
Nuudeliravintolan ruokalista muovimalleina.
kuva 2
Tonkatsu teishoku – porsaanleikeateria

Myöhemmin paikalliset ystäväni valaisivat asiaa: viime vuosina Hokkaidossa on onnistuttu kehittämään entistäkin maukkaampi riisilajike, joka on nyt Japanissa kuuminta hottia. Ei ihme, että maistui Pirkka puuroriisiä paremmalta!

Jo samana iltana saivat makunystyrät tuta aivan toisenlaisesta ruokakulttuurista: lähdimme kavereiden kanssa istumaan iltaa okinawalaisravintolaan nimeltä Uminchunu Yamanchunu. Pikkuinen izakaya (baariravintola) -tyyppinen paikka sijaitsi Sapporon yöelämän keskuksessa Susukinossa erään rakennuksen toisessa kerroksessa. Tällaiset paikat jäävät yleensä huomaamatta, ellei satu täsmälleen tietämään, missä ne sijaitsevat. Izakayassa tilaillaan koko seurueelle pikkuisia ruokia pitkin iltaa, ja lopuksi laskun loppusumma jaetaan pöytäseurueen kesken.

Pöytään kannettiin mitä ihmeellisimpiä herkkuja. Tällä kertaa itselleni uusi tuttavuus taisi olla siankorva sekä eräs omituinen merilevälajike, jonka nimi ”umibudô” merkitsee ”meren viinirypäleitä”. Okinawan erikoisuus, gôya (katkerokurpitsa) maistui juuri niin ihanan kitkerältä kuin muistelinkin! Kaikki oli järjettömän hyvää aina jälkiruuaksi tarjottuun violetista perunasta valmistettuun jäätelöön asti. Kuuden hengen seurueemme tilasi illan aikana viitisentoista ruokalajia sekä pari alkoholijuomaa per nassu, ja loppusummaksi taisi jäädä n.15€ / henkilö. Ravintoloissa syöminen on siis Japanissa edullista.

kuva 3
”Umibudô” eli ”meren viinirypäleet” -niminen merilevälajike

Sitten päästään sushiin: kauhukseni kuulen joskus tarinoita, kuinka ensimmäistä kertaa Japaniin matkaava henkilö on syönyt kaksi viikkoa putkeen sushia. Mikä menetys! Sushi on toki hyvää, mutta niin ovat ne miljoona muutakin ruokalajia, joita tästä herkkuparatiisista saa!

Sushiakin toki kannattaa maistaa. Sushipaikkaa aprikoidessa on parasta luottaa paikallisten tietämykseen. Olen nimittäin saanut Japanissa myös pahaa sushia. Jos jonkun kerran onnistuu saamaan OIKEASTI loistavaa sushia, on asiassa se huono puoli, että maailma ei ole enää entisensä: mikään vähemmän hyvä ei enää kelpaa.

Niin kävi minulle tällä(kin) reissulla. Ystäväni perhe vei minut Ebetsun pikkukaupungissa sijaitsevaan kaitenzushi-paikkaan (jossa annokset pyörivät liukuhihnalla). Kyseinen ravintola oli sen verran suosittu, että jopa arki-iltaisin sinne saattoi joutua jonottamaan tunninkin verran. Tällä kertaa menimme paikalle vasta tuntia ennen sulkemisaikaa, joten jonoa ei ollut. Kaitenzushin idea on, että ravintolan keskellä pyörivältä hihnalta napataan sopivan näköinen, yleensä 2-4 palaa käsittävä sushiannos. Lautasen väri kertoo, minkä hintainen annos on. Edullisimmat liikkuvat 100 jenin hujakoilla (n.0,70€) ja kalleimmat voivat maksaa 500 jeniä. Lautaset kerätään pinoiksi pöydälle, ja lopuksi ne lasketaan, jolloin saadaan loppusumma. Saimme neljään pekkaan syötyä 41 lautasellista. Keskivertotulos, kuulemma.

kuva 21
Vasemmalla liekitettyjä kaloja, äärimmäisenä oikealla ”amaebi”-katkarapua.

Tosiammattilainen ei kuitenkaan ota hihnalla pyöriviä susheja, koska kuka tietää, kuinka monta minuuttia ne ovat siinä seilanneet. Vanhentunutta siis. Sen sijaan voi kirjoittaa laajan ruokalistan pohjalta pöydällä oleville pikku tilauslappusille omat toiveensa, ojentaa ne tiskin yli kokille, ja muutaman minuutin päästä eteen tuodaan hyvin, hyvin tuoreita sushipaloja.

Ruokaekstaasi oli jälleen lähellä, kun sain syödäkseni amaebi-sushin (jokin katkaravun lajike). Aiemmin en ole raa’asta katkaravusta kovasti innostunut, mutta nyt oli kyllä niin suussasulavaa, että taisin hykerrellä itsekseni.

kuva 4
Kaitenzushi-ravintolan ruokalista
kuva 7
Merisiili-sushi

Eräs Hokkaidon suosituimmista merenelävistä on uni eli merisiili. Oransseilta, löllöiltä pikku kieliltä näyttävät merisiilinsisukset eivät ensivaikutelmalta ehkä vastaa länsimaista ajatusta herkusta, mutta riisipalleron päällä merilevään käärittynä makuelämys on kokeilemisen arvoinen! Näin ensi kertaa merisiiliä myytävän myös säilykkeenä purkissa (ikäänkuin merisiilihilloa), kun eräänä päivänä valmistimme ystävän perheen luona temakizushia (pöydässä käärittävä sushi).

Japanissahan kukaan ei valmista nigiri– tai makizushia (valmiiksi käärityt sushipalaset) kotona: homma jätetään suosiolla ammattilaisille. Kotona saatetaan sen sijaan tehdä temakizushia, jossa pöytään tuodaan kaikenlaisia aineksia, mitä sushiin halutaan kääriä, riisi omassa kulhossaan ja nori-merilevät valmiiksi paloiksi leikattuina. Jokainen ottaa käteensä norin, asettelee sille riisin ja sopivat täytteet, kääräisee sushin tötterölle ja haukkaa. Ainesten kanssa puuhastelu on mukavaa ajanvietettä, ja täytteeksi saa juuri sitä, mitä haluaa!

kuva 8
”Temakizushi”, pöydässä käärittävä sushi purkkimerisiilin kera.

Hokkaidon vesistä pyydetään myös erityisen herkullisia taskurapuja (kani). Joidenkin ravintoloiden julkisivua koristaa jättimäinen koneellisesti raajojaan liikuttava taskurapu, josta ravintolan menu käy nopeasti selväksi. Taskurapu on suhteellisen arvokasta syötävää, ja tyypilliseen tapaan siitä syödään kaikki kuoria lukuunottamatta. Kani-miso, taskuravun aivot ja sisälmykset möyhennettynä, on aivan erityinen herkku.

Onsenissa yöpyessäni sain eteeni kolmea eri taskurapulajiketta sisältävän illallisen. Kaikkien rapujen valkoinen liha oli todella maukasta, mutta syöminen oli todella työlästä. Kani-mison lahjoitin maistamisen jälkeen suosiolla kaverille…

kuva 13
Kolmea eri taskurapua keitettynä
kuva 14
Vasemmalla ”shio-kara” (fermentoituja kalan tai mustekalan sisälmyksiä), keskellä ”kani-miso” (taskuravun aivot ja sisälmykset möyhennettynä) ja oikella olevasta keltaisesta jutusta ei ole tietoa. Se oli kuitenkin parempaa kuin kaksi ensimmäistä!

Vaikka olenkin hyvin kaikkiruokainen, myönnetään, että muutama ei-niin-herkullinen ruoka-aines on Japanista löytynyt. Eräs niistä on hoya (merimakkara). Limaisa, mutta samalla jänteikäs ja kitkerä, oranssi epämääräisen olion sisusta ei vienyt kieltäni mennessään. Hokkaidossa saatetaan eteen kantaa myös lampaan kohtua ja muita sisuskaluja (horumon) erityisesti pohjoisen perinneherkun, Tshingis Khan -padan yhteydessä. Tshingis Khanin nimi tulee kyseisen mongolihallitsijan hattua muistuttavan pannun muodosta. Se on kyllä oikein herkullista, ja hokkaidolaiset ovat onnistuneet kehittämään hajuttoman lampaanlihan, joka on mureaa ja maukasta.

Varoituslistalle menee myös shio-kara (fermentoidut kalan/mustekalan sisälmykset). Voimakkaasti suolattu, sinertävänmusta, limaisa ja ”sattumia” sisältävä herkku on kyllä syömäkelpoista pienissä erissä, mutta en ehkä erikseen lähtisi tilaamaan.

kuva 9
”Hoya”, merimakkaraa raakana.
kuva 18
Tässä kesyssä Tshingis Khan -annoksessa ei ollut lampaan sisäelimiä.

Sitten nattô, tuo pahamaineinen soijapaputahma: henkilökohtaisesti pidän nattôsta aivan tolkuttomasti! Nattôta tarjoillaan erityisesti aamiaisella. Useimmat ulkomaalaiset tuntuvat sitä karttavan, eivätkä kaikki japanilaisetkaan suostu sitä syömään.

Mielestäni nattô vastaa makuelämyksenä homejuustoja. Voimakas, fermentoitu tuoksu on ihan siedettävä parin maistamisen jälkeen. Pitkät ja sitkeät limarihmat saattavat tulla yllätyksenä. Nattô kuuluu ensin sekoittaa voimakkaasti syömäpuikoilla vatkaten. Kun lima on volymisoitunut ja muuttunut vaaleaksi, lisätään yleensä paketin mukana tuleva soijakastike ja sinappi. Sitten sekoitetaan uudestaan, jolloin liman sitko hiukan helpottaa. Kokonaisuus kipataan riisin päälle. Ulottuvilla on hyvä olla kosteuspyyhkeitä, koska limarihmat tarttuvat joka paikkaan. Olen kuullut, että televisiossa on jopa pidetty nattôliman venytyskilpailuja, joissa voittaja sai rihmat venymään useamman metrin mittaan! Että sellainen perinneherkku.

kuva 10
”Nattô”, fermentoituja soijapapuja aamiaiseksi. Nam!

Modernimpien hokkaidolaisruokien kohdalla on vielä mainittava soup curry (lausutaan ”suupu karee”). Tämä joitakin vuosia sitten kehitelty ruoka on variaatio kotoisasta curry rice (”karee raisu”) -ateriasta. Eteen kannetaan kulhossa curry-maustettu liemi, jossa uiskentelee valinnanmukaisia täytteitä, esim. kanankoipi, paprikaa, porkkanoita, okraa, sieniä, muna jne. Liemen tulisuusastetta kysytään yleensä tilatessa. Oheen tulee kulhollinen riisiä. Tämä on todella mainio ja lämmittävä ruoka, ja hiukan kevyempi kuin alkuperäinen, tuhti curry rice.

kuva 11
Perinteinen curry rice valmistettuna hokkaidonhirvestä.
kuva 12
Soup curry

Lopuksi vielä sananen jälkiruuista. Olen totaalisen addiktoitunut matcha-teellä maustettuun jäätelöön sekä makeaan anko-paputahnaan. Näistä koostettu jälkiruoka ”matcha anmitsu”  on ehdoton suosikkini! Annoksen pohjalla on kerros läpinäkyviä hyytelöpalasia. Sitten pallo vihreää teejäätelöä, jonka päällä adzukipaputahnaa, riisijauhoista valmistettuja shiratama-palloja sekä hedelmiä. Koko komeuden päälle lorotellaan tummaa siirappia. Erilaiset parfait-tyyppiset, korkeissa laseissa tarjotut jätskiannokset ovat myös suosittuja.

Sapporon hienoin vihreä tee -ravintola, Nana’s Green Tea, tarjoilee laajaa valikoimaa erilaisia pää- ja jälkiruokia, joissa kaikissa on käytetty jotakin teelaatua. Jännittävin uusi tuttavuus oli hôjicha (paahdettu ruskea tee) -jätskiannos. Itse jäätelön lisäksi myös annosta koristavat tuoresuklaapalat oli hämmästyksekseni valmistettu teestä! Kylkeen nautiskeltu matcha & white chocolate latte kruunasi tämänkertaiset Hokkaidon-ruokakokemukset.

kuva-20
Vasemmalla hôjicha-jäätelöannos, oikealla matcha-jäätelöannos.
kuva 15
”Shiratama anmitsu”, riisipalloja makean papumömmön ja jäätelön sekä hedelmien ja siirapin kanssa.
kuva 17
”Matcha white chocolate latte”. Ahh…..

Kirjoita kommentti!