Irankarapte! Ainu-kansan mailla Biratorissa

Biratorissa, Nibutanin kylässä noin parin tunnin ajomatkan päässä Sapporosta on moderni ainu-kulttuuria esittelevä museo, Nibutani Ainu Culture Museum. Lähdimme ystäväni Yuukon kanssa ajelemaan sinne Ebetsusta, missä olin hänen perheensä luona majoittunut viime päivät.

Ennen japanilaisten tuloa Hokkaidoa asutti vuosisatojen ajan alueen alkuperäiskansa, ainut. Ainuja asui myös Honshûn pohjoisosissa Aomorissa, mutta 1800-luvun alussa japanilainen valtaväestö työnsi alkukantaisina pitämiään ainuja yhä pohjoisemmaksi. Japanilaiset alkoivat järjestelmällisesti asuttaa Hokkaidoa, ja ainut saivat osakseen syrjintää sekä kaltoinkohtelua. Suuri osa alkuperäisväestöstä myös kuoli kulkutauteihin, joita vastaan heillä ei ollut vastustuskykyä.

Ainut yritettiin sulauttaa valtaväestöön samoin kuin alkuperäiskansat monissa muissakin maissa: heitä ristiinnaitettiin valtaväestön kanssa ja oman kielen puhuminen kiellettiin. Vasta aivan viime vuosina ainujen omaperäistä kulttuuria on alettu arvostaa ja elvyttää, eikä ainuksi tunnustautuminen enää lyö häpeäleimaa otsaan. Ainut saivat virallisen alkuperäiskansan aseman vasta vuonna 1997.

Siinä, missä kymmenisen vuotta sitten ainoa kaupoista löytämäni ainu-kieltä käsittelevä teos oli kirjoituskoneella riipustettu kopiolehtinen sanastosta, oli Nibutanin upeassa kulttuurimuseossa nyt hyllyllinen uudenuutukaisia ainu-kulttuuria ja kieltä käsitteleviä teoksia. Lapsille oli kauniita, värikkäitä oppikirjoja ja pelejä kielen oppimiseksi. Museossa järjestetään ryhmille myös työpajoja, joissa voi opetella perinteistä puukaiverrusta, perinnesoittimien kuten mukkurin ja tonkorin soittamista yms. Oli todella ilahduttavaa huomata, että ainujen kulttuuri on vähitellen saanut arvostusta!

ainu1
Irankarapte! ”Tervehdys!” Nibutanin ainu-kulttuurin moderni museo.
ainu2
Museon päänäyttelytila

Ainu-kieli kuuluu harvinaiseen isolaattien kielten ryhmään, joille ei ole löydetty kielisukulaisia. Alunperin ainu-kielen variaatioita puhuttiin myös Kuriileilla ja Sahalinin saarella, mutta kaikki näiden kielten osaajat ovat kuolleet. Hokkaidon uhanalaista ainu-kieltä äidinkielenään puhuvia ei myöskään enää ole, mutta kieltä yritetään elvyttää mm. viikottaisella ainunkielisellä radio-ohjelmalla.

Suurin osa Hokkaidon paikannimistä on peräisin ainu-kielestä, tosin ne on yleensä muunnettu helpommin japaninkieleen sopiviksi. Esimerkiksi Sapporon alkuperäinen ainunkielinen nimi on Sapporopet tai Sariporopet. Obihiro taas oli alunperin Oppereperekep ja Hakodate Hakchasi. Kaupunkien nimiin on liitetty monimutkaisia kanji-kirjoitusmerkkejä, joita japanilaiset itsekään eivät aina osaa ainukielisten sanojen yhteydessä lukea. Useimmat vuorten, jokien ja järvien nimet taas kirjoitetaan katakana-tavumerkein, ja ne ovat säilyttäneet lähes alkuperäisen äänteellisen muotonsa.

ainu3
Perinteisin geometrisin kuvioin kirjailtuja säärystimiä ja lapasia
ainu4
Attus, kimono-mallinen takki on kuvioitu hihansuista, helmasta ja pääntiestä, etteivät pahat henget pääsisi vaatteen aukoista sisään.

ainu5

Nibutanin museon laajahko näyttely ainujen perinteisestä esineistöstä oli jaettu kolmeen osaan: Ainu (ihmiset), Kamui (jumalat) ja Moshir (maa). Ainu-osiossa esiteltiin päivittäistä elämää – lastenhoitoa, vaatteita, puukaiverrusta ja syömistä. Jokapäiväisessä käytössä olleet esineet oli koristeltu geometrisin kuvioin. Kimono-mallisen takin (attus) hihansuut, helma ja pääntie oli koristeltu uskoen, että kuviointi estää pahoja henkiä pääsemästä vaatteen sisään sen aukoista. Kamui-osastolla oli näytillä videoita ja äänitteitä, joista voi kuunnella ainujen kansalliseepoksen, Yukar’in resitointia. Moshir-osastolla oli esillä metsästykseen ja rakentamiseen liittyvää esineistöä, mm. Japanin suurin yhdestä puusta veistetty kanootti.

ainu7
Etualalla Japanin suurin yhdestä puusta veistetty kanootti.
ainu6
Seremoniallista esinesitöä näyttelyn Kamui -osastolla

ainu8

Museota ympäröivät perinteiset ainujen talot. Nyt talvella niihin ei päässyt sisään, mutta kahlasimme hangessa (tai oikeastaan minä kahlasin vaelluskengilläni, ja Yuuko yritti astua pikkukengillään samoihin askelmiin) katsomaan rakennuksien sisään niiden ikkunoista. Sisätilatkin oli rakennettu perinteisesti: huoneen keskellä oli tulipesä lattialla ja katosta ripustettu kattila sen yllä. Talot oli rakennettu oljesta, ja ne näyttivät pitävän hyvin vettä ja lunta.

ainu11
Rakennusten sisätilatkin näyttivät viihtyisiltä (talvisäilössä olleita työkoneita lukuunottamatta sisustus lienee perinteinen)

ainu10 ainu12

Ennen poislähtöämme poikkesimme vielä pikkuisessa lahjatavarapuodissa. Ensin kauppa vaikutti hiukan epämääräiseltä romukasalta, mutta yhtäkkiä takahuoneesta ilmaantui iloinen ainu-setä, joka innostui suomalaisvieraasta sen verran, että kutsui meidät takahuoneen verstaaseen katsomaan puukaivertajia työssään. Kolme nuorta miestä istui keskittyneenä kaivertamassa upeita, perinteisiä geometrisia kuvioita puisiin lautasiin. Setä selitti, että nämä nuorukaiset olivat ainujen puukaiverrustaiteen tulevaisuuden toivo – sekin perinne uhkaa kadota, elleivät nuoret innostu asiasta.

Aiemmalla reissulla Shiraoin ainu-kylässä Poroto Kotanissa huomasin, että suomalaiset ovat varsin tervetulleita vieraita ainuille. Monet heistä olivat yllätyksekseni vierailleet Inarissa, jossa järjestetään pohjoisten alkuperäiskansojen kokoontumisia. Tämäkin herra kertoi, että hänen ystävänsä oli vuosia sitten käynyt Suomen Lapissa.

ainu14
Ainujen puukaiverrusperinnettä opiskelevia nuoria miehiä
ainu9
Museon vieressä virtaa Sarugawa-joki (ainu-kielellä Sisirmuka). Joki oli vastustuksesta huolimatta padottu hukuttaen ainu-kansalle uskonnollisesti tärkeitä maita alleen.

Ennen paluutamme Ebetsuun pyörähdimme vielä Shikotsuko-järven rannalla siinä toivossa, että olisimme ehtineet onseniin kylpemään ja katsomaan auringonlaskua, mutta onsen olikin sulkenut ovensa päiväkävijöiltä jo kolmelta. Oli siis tyydyttävä ainoastaan ihastelemaan järveä lumikinosten takaa. Kiemuraista tietä takaisinpäin ajaessa olimme vähällä törmätä kolmeen tiellä hölmistyneenä seisoskelevaan peuraan ja kettuun, joka sentään piti kiirettä tietä ylittäessään.

Epäonneksemme kohtasimme myös poliisin, joka piti ratsiaa juuri kaarteen kohdalla alenevan nopeusrajoituskyltin takana. Ystäväni oli epähuomiossa suhaissut neljänkympin alueelle vielä kuuttakymppiä ja joutui maksamaan elämänsä ensimmäiset sakot. Tätäkin tapahtumaa oli toisaalta hauska seurata: poliisi hiipi autoamme kohti samalla kumarrellen, ja pyyteli kovasti anteeksi, että oli näin ikävästi joutunut keskeyttämään etenemisemme. Hän tiedusteli kunnioittavia kielimuotoja käyttäen, aiheutuisiko meidän kiireiselle matkallemme nyt kovasti haittaa pienestä pysähdyksestä, ja että harmillisesti vaikutti nyt siltä, että tutka oli osoittanut meidän ajaneen reipasta ylinopeutta.

Ystäväni on onnekseen yksityisyrittäjä, joten hän välttyi ylinopeusrikoksen tiedottamisesta työpaikalla, mikä on eräänlainen häpeärangaistuksen muoto. Mikäli hän onnistuu pysyttelemään sakoitta seuraavat 3 kuukautta, hänen autonsa bonuspisteet palaavat ennalleen ja rike pyyhkiytyy pois rekisteristä.

ainu13
Auringonlasku Shikotsuko-järvellä

Kirjoita kommentti!