Karlstadtoppen – vuoren huipulla Huippuvuorilla

Koko luontoseikkailumme oli sujunut niin täydellisesti tähän asti, että melkeinpä odotin vähintään sadetta tai muuta ikävää viimeiseksi retkipäiväksi. Mutta ei: kolmas päivämme Ymerbuktan erämaassa oli jos mahdollista vieläkin täydellisempi kuin aiemmat. Lähdimme vuorikiipeilylle!

Hitaan ja runsaan aamiaisen jälkeen suuntasimme leiristä kohti niemen eteläistä osaa. Mitään polkuja alueella ei kummemmin ollut havaittavissa, mutta maasto oli onneksi helppokuluista pientä joenylistystä lukuun ottamatta. Lauma poroja lymysi jäljistä päätellen lähistöllä.

Ensimmäisen korkeamman harjanteen kohdalla ryhmämme oslolaisjäsen sai kännykkäänsä kenttää ja samalla viestin mieheltään, joka kysyi, olemmeko kohdanneet jääkarhun – nimittäin Longyearbyenin vastarannalla oli parhaillaan menossa evakuonti jääkarhun hyökättyä erään toisen matkanjärjestäjän leiriin! Matkaahan ei ollut kuin jokunen kymmenen kilometri, ja sen matkan karhu liikkuisi helposti päivässä. Taas hyvä muistutus jääkarhujen tarkkailun tärkeydestä!

Pidimme tovin päästä pikku neuvottelupaussin. Osa porukastamme ei ollut kovin innokkaasti lähdössä kipuamaan jyrkkää vuorenrinnettä, ja heille järjestettiin vaihtoehtoinen kävelyretki tasamaalla arktisia kukkia ja pieniä eläimiä ihaillen.  Tshekkiläinen oppaamme Eva lähti opastamaan vuoriryhmää, ja kukkaisretkeilijät saivat johtajakseen Hilden.

Kohti korkeuksia

Ilma oli yllättävän lämmin, ja kun lähdimme kipuamaan jyrkkää sorarinnettä, oli pakko pysähtyä karsimaan vaatteita. Ei tarvinnut nousta kuin hiukan, kun maisemat avautuivat entistäkin hulppeampina ympärillä! Välillä rinne oli niin jyrkkä, että sopivaa kiipeämiskohtaa piti haeskella tovi.

Pääsimme lopulta tasanteelle, josta näimme eilisen Esmarkin jäätikön: se olikin ihan jättimäinen! Olimme tosiaan könynneet vain pienellä pläntillä jäätikön vasemman reunan tuntumassa, kun sitä nyt katsoi yläilmoista. Ei voinut muuta kuin ihailla.

Osa porukasta oli tyytyväinen näihin maisemiin ja halusi jäädä eväiden syönnin jälkeen vielä lepäilemään upealle näköalapaikalle. Me loput jatkoimme Karlstadtoppenin huipulle. Pienen lumikentän jälkeen pääsimme huippuharjanteelle. Se oli melko kapea, joten sai olla tarkkana, ettei olisi livennyt jommallekummalle puolelle!

Ja voi sitä näkymää, mikä huipulta avautui! Vuorenharjanteen molemmilla puolilla oli jäätikkö. Ne näyttivät yhdistyvän kaukana yhdeksi ja samaksi valtavaksi jääkentäksi, joka ilmeisesti peittää suurimman osan tästä Oscar II:n maaksi kutsutusta Huippuvuorten alueesta. Vaikka vuorella ei ollut korkeutta kuin rapia kolmesataa metriä, tuntui, kuin olisi kliseisesti maailman katolla! Teräviä vuorenhuippuja jatkui silmän kantamattomiin – ei ihme, että Huippuvuorten saksankielinen nimi on Spitsbergen (terävät vuoret). Ihmeellisintä oli ajatella, ettei näillä seuduilla juuri ihminen liikuskele. Ei kaupunkeja, ei polkuja. Tällaisen näkymän edessä iskee nöyryys ja kunnioitus luontoa kohtaan.

Tarpeeksi maisemia ihailtuamme oli aika aloittaa paluumatka. Oli ihana vaeltaa niin, ettei mihinkään ollut kiirettä. Aikaa vierähti taas koko päivä, vaikka matkaa tuli tuskin taitettua kovin montaa kilometriä. Palasimme leiriin kiertäen erään lahdenpoukaman kautta, jossa ranskalainen firma pitää kesäisin leiriä. Jäljellä oli vain yksi kajakki, sillä koko leiri oli evakuoitu viikkoa aiemmin jääkarhun hyökkäyksen tieltä. Karhu oli saanut saalikseen poron. Tuore luuranko oli kaluttu putipuhtaaksi.

Matkanjärjestäjämme (Svalbard Wildlife Expeditions) tekemän aikataulukämmin ansioista leiriin saapui illaksi toinenkin retkeilyporukka (meillä oli tieto, että olisimme saaneet olla leirissä omalla porukalla matkan loppuun asti). Koska leiri oli suunniteltu maksimissaan 12 hengelle, toinen ryhmä toi mukanaan telttoja lisämajoitukseksi. Uusi ryhmä oli sekalainen porukka toisilleen tuntemattomia nuoria aikuisia mm. Kreikasta, Kiinasta ja Uzbekistanista. He eivät vaikuttaneet kovin avoimilta tutustumaan meihin – eivät tervehtineet eivätkä muutenkaan tuntuneet olevan perillä leirin säännöistä (havahduin siihen, kun miespuolinen henkilö oli yhtäkkiä kaikessa rauhassa pissillä meidän telttamme oven edessä!). Noh, olihan meillä ainakin lisää porukkaa yön karhuvahtivuorossa, ajattelimme. Sitäkään hommaa nämä tulokkaat eivät tosin näyttäneet ottavan tosissaan, vaan vahtivuorolaiset seisoskelivat omien telttojensa edessä tupakalla vaikka olisi pitänyt tähyillä ympäristöä… Olin entistä kiitollisempi, että meidän ryhmämme koostui keskenään samanhenkisistä, luonnosta kiinnostuneista ja mukavista ihmisistä!

Viimeisenä aamuna vanha tuttu laiva Langøysund palasi hakemaan meitä. Koska laiva hoiti samalla päiväturistiristeilyä, kävimme vielä katsomassa jäätikön reunaa läheltä, minkä jälkeen oli vuorossa vierailu vanhassa venäläisessä kaivoskaupungissa Barentsburgissa. Minua neuvostoarkkitehtuuri ei  liiemmin olisi kiinnostanut, mutta Amerikan mantereelta tuleville se näytti olevan jonkin sortin hämmästyksen aihe. Kännykän kenttä muuttui Venäjäksi heti saavuttuamme satamaan – äkkiä data roaming pois päältä! Saimme oppaaksi nuoren surkuhupaisan ukrainalaismiehen, joka kertoi asuneensa Huippuvuorilla vasta pari kuukautta. Hän puhui mukiinmenevää englantia voimakkaalla venäjäaksentilla ja hengästyi omasta selostuksestaan niin paljon, että hänen piti pysähtyä välillä huohottamaan. Hänen tahattoman koomiset selostuksensa saivat kanadalaisporukan repeilemään. Opastuksen jälkeen meillä oli pari tuntia aikaa haahuilla kaupungissa itseksemme.

Paluumatka Longyearbyeniin sujui lähes aikataulussa. Merenkäynti tuntui voimakkaammalta kuin menomatkalla. Kun kaupunki jo lähestyi, laiva teki äkkinäisen käännöksen: kapteeni oli havainnut sinivalaita! Ryntäsin kameroineni kannelle, ja toden totta: kaksi sinivalasta uiskenteli näköetäisyydellä! Ne puhalsivat ilmaa aina kolme kertaa peräkkäin, ja kolmannen suihkauksen jälkeen sukelsivat syvälle. Laivan seinällä oli taulukko, josta voi tarkistaa, minkä valaslajin oli tullut nähneeksi. Laivan opas kertoi, että sinivalaita näkyy todella harvoin. Laivan kapteenikaan ei ollut nähnyt sellaista, vaikka oli seilannut näitä vesiä jo 8 vuotta! Tämä kohtaaminen maailman isoimman nisäkkään kanssa oli kuin kirsikka kakun päällä!

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Olimme jo aivan haikeina siitä tosiasiasta, että ihana reissuporukkamme hajoaisi jo samana iltana. Kanadalaisia ystäviä oli ollut ihana tavata parin vuoden jälkeen, ja heidän kauttaan kerääntyneet uudet ystävät olivat jo ehtineet tulla läheisiksi. Buukkasimme pöydät Kroa-pubista ja kutsuimme oppaammekin mukaan juhlistamaan täydellistä luontoretkeämme. Kutsuja Kanadaan, Saksaan, Japaniin, Singaporeen ja toki Suomeen sinkoili, ja vietimme lämminhenkisen illan burgereita mutustellen.

Minä ja Sachi olimme lähdössä takaisin Suomeen vasta seuraavan päivän yönä, mutta olimme buukanneet hotellista varmuudeksi kaksi yötä. Olin puntaroinut, kannattaisiko huoneen varaaminen ylipäätään, kun lento lähti heti puolenyön jälkeen. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin, kun Longyearbyen peittyi yöllä niin sankkaan sumuun, ettei lentokone päässyt laskeutumaan. Kaupungin jo tutuksi tullut bussikuski heitti meidät kuitenkin kentälle, missä terminaalin työntekijä huusi kovaäänisesti (äänentoisto on so last season), kuinka kaikkien kannattaisi nyt vaan palata majapaikkoihinsa koska mitään lentokoneita ei ole nyt tulossa. Onneksi meillä siis todellakin oli se hotellihuone aamuun asti – vain 20 minuuttia myöhemmin olimme takaisin sängyissämme vailla tietoa, miten ja milloin meille ilmoitettaisiin lentokoneen uusi lähtöaika. SAS onneksi lähetti viestin aamusella, ja rauhallisesti nautitun aamupalan jälkeen uusi yritys lentokentälle tapahtui puolenpäivän aikoihin.

Muutama päivä on reissun jälkeen sain viestin toiselta oppaalta Evalta: meidän jälkeemme saapunut ryhmä oli juuri evakuoitu Longyearbyeniin, koska jääkarhu oli tunkeutunut leiriin. Hilde vielä odotteli omaa evakuointivuoroaan, mutta myöhemmin kuulin, että hänkin oli selviytynyt ehjin nahoin.

Lue retken edellinen osa: Esmarkbreen – kävelyretki jäätiköllä