Kaupunkitunnelmaa Kathmandussa ja New Delhissä

Patanin Durbar-aukio. © Reetta Näätänen
Patanin Durbar-aukio.

 

10.-12.1.2013

Olimme varanneet Kathmandussa hengailuun vielä kaksi kokonaista päivää vaellukselta paluun jälkeen. Ensimmäinen päivä kului Thamelin kaupoissa ja paikallisessa seinäkiipeilykeskuksessa. Löysimme vahingossa myös jo kertaalleen hukkaan joutuneen tunika-kaupan, jossa olin viime matkalla vieraillut. Kauppaa piti todella mukava ja kielitaitoinen sisarusparvi. Sieltähän tietenkin piti tilata vielä toiset tunika-asut, ja ne olivat huomattavasti halvemmatkin kuin ensimmäisessä kaupassa.

Paikalla oli vain sisaruksista keskimmäinen, mutta hän yllättäen muisti minut lähes puolentoista vuoden takaa. Kun seuraavana päivänä menimme hakemaan valmiita asujamme, toinenkin sisko oli paikalla ja kertoi terveiset veljeltään. Nyt saimme mukaan läjän käyntikortteja, ettei kaupan sijainti vain unohtuisi seuraavalla retkellä.

Kaupanteko oli hauskaa ajanvietettä myös huivikaupassa. Jostain syystä huivikauppoja pitävät yleensä kashmirilaiset. Myyjä istutti meidät pikku jakkaroille ja halusi välittömästi tarjota teetä, josta kuitenkin kohteliaasti kieltäydyimme, koska olimme juuri tunikakaupassa juoneet itsemme täyteen mausteista maitoteetä. Tarkoitus oli vain pikkuisen katsella huiveja, mutta myyjä halusi pitää kokonaisen esitelmän eri huivien laadusta ja käsityötaidosta, mikä olikin ihan mielenkiintoista kuultavaa.

Samalla hän kertoili eläväisesti, kuinka vaikeaa aikaa talvi on – olimme kuulemma ensimmäiset asiakkaat kolmeen päivään, ja kun hän on niin rehellinen kauppias, hän ei saa kovin hyviä voittoja. Voi minua raukkaa ja parkaa, hän jatkoi – ja äitinikin on niin hyvä ihminen, siellä hän palelee Kashmirissa, katsokaa, tässä on hänen kuvansa, eikö olekin kaunis nainen, ja niin edelleen. Meitä tämä kovin epä-nepalilainen kaupantekotyyli viihdytti kovasti, ja ostimmekin lopulta hartaasti tingaten muutaman kauniin huivin.

Buddhalaisia thangka-maalauksia myyvässä kaupassa oli niinikään innokas myyjä, joka ei puhunut erityisen hyvää englantia. Käteistilanteestani johtuen selvitimme, voiko kortilla maksaa, kun kassalla näytti olevan sirukortinlukija. Kortilla maksamisesta tulisi hiukan lisähintaa, mutta päädyimme silti tähän ratkaisuun. Yllätykseksi myyjä kuitenkin vetäisi esiin vanhanaikaisen kortinhöyläyskoneen, jolloin ilmoitimme, että maksaisimme mieluummin turvallisella sirupäätteellä.

Noh, eihän myyjä sitä sirupäätettä osannut käyttää. Onneksi seurueemme myyntitöissä ollut jäsen kävi tiskin takana yhdistämässä piuhat ja sai päätteen toimimaan. Samalla hän opasti myyjää, kuinka laitetta käytetään. Kun sain ostotapahtuman omatoimisesti tehtyä, myyjä jäi ihmettelemään, miksi kuitteja tuli vain kaksi. Hän olisi kovasti halunnut vielä muutaman kuitin, mutta onneksi lopulta uskoi, ettei niitä sen enempää tule. Myyjä jäi vielä hiukan hölmistyneenä ihmettelemään laitettaan, kun poistuimme ostoksinemme.

Naiset peseytyvät Durbar-aukion vieressä. © Reetta Näätänen
Naiset peseytyvät Durbar-aukion vieressä.

 

Toisen Kathmandu-päivämme käytimme nähtävyyksien katseluun Patanin kaupungissa. Patan on yksi kolmesta Kathmandu-laakson muinaisesta kuningaskunnasta, kolmas on Bhaktapur. Patanin Durbar-aukio oli todella upea muinaisine temppelirakennuksineen. Ne edustivat eri aikakausia ja erilaisia arkkitehtuurityylejä. Palkkasimme kaupunkioppaan (hyvin flirttailevainen ponnaripäinen mies), joka kertoi eri temppeleistä ja traditioista. Hän vei meidät myös sivukujille, josta löytyi mm. piilossa oleva buddhalaistemppeli. Kävimme myös Etelä-Aasian parhaaksi museoksi nimetyssä Patanin museossa, jossa oli esillä sadoittain upeita uskonnollisia veistoksia ja muuta esineistöä. Museo sijaitsi yhdessä Durbar-aukion palatsirakennuksista, ja tunnelma sen sisällä oli ihanan seesteinen (varsinkin, kun taisimme taas olla ainoat asiakkaat).

Ilmeisesti talven kylmyydestä johtuen Kathmandun peitti sakea savu, joka muodostui pakokaasuista sekä puun polttamisesta. Kathmandu sijatsee kukkuloiden välissä kattilassa, jossa saasteet mukavasti muhivat eivätkä pääse tuulettumaan pois. Illan tullen jokaiseen kadunkulmaan ilmestyi pieniä nuotioita, kun ihmiset lämmittelivät auringon laskeuduttua. Ympäröivistä kukkuloista ei näkynyt vilaustakaan, sillä savu peitti näkyvyyttä jo muutaman kymmenen metrin matkalla. Suuri osa ihmisistä piti suun ja nenän edessä kasvomaskia, mikä ei ollut ollenkaan huono idea. Tuntui, että joka henkäisyllä seuraa kohtapuoliin tukehtuminen. Tästä epämukavuustekijästä johtuen pari päivää kaupungissa alkoi tuntua ihan riittävältä.

Oli silti haikeaa jättää vaellusoppaamme Bishnu, joka tuli vielä viimeisenä aamuna saattamaan meidät kentälle. Toivottavasti näemme hänet vielä joskus!

Nepalista pois pääseminen ei sitten ollutkaan ihan niin helppo juttu. Kathmandun piskuiselle lentokentälle oli kyllä asennettu näyttötaulut, joissa lueteltiin lähteviä lentoja, mutta ne eivät olleet lainkaan ajan tasalla. Lähtöaula sisälsi 5 eri porttia, joista 3 ensimmäistä oli kätevästi näköetäisyydellä, mutta pari viimeistä mutkan takana. Missään ei informoitu, miltä portilta mikäkin lento mahdollisesti lähtisi, poikkeuksena yksi Hongkongiin lähtevä lento. Sen lähtöaika oli paljon oman lentomme jälkeen, mutta sen boardaus aloitettiin jo hyvissä ajoin, ja sitä myös jatkettiin antaumuksella näyttötaulun mukaan vielä tunti sen jälkeen, kun kone oli jo todistettavasti lentänyt ilmaan.

Kävimme muutaman kerran kysymässä virallisen näköisiltä vartijoilta, minkä portin tuntumassa kannattaisi odotella lentoa Delhiin. Muutaman kerran saimme vastaukseksi 1-portin, joten sinne sitten parkkeerasimme kahden hämmentyneen italialaisen kanssa. Kello oli jo puolisen tuntia yli ilmoitetun lähtöajan, mutta minkäänlaista kuulutusta tai tekstiä lennon myöhästymisestä ei tullut. Uusi kyselykierros vartoijoilta sai vastaukseksi olankohautuksia ja ”No problem, you wait here” -vastauksia. Otimme sitten rennosti ja pidimme silmät auki siltä varalta, että joku yhtäkkiä muodostuvista ihmisryhmistä olisikin meidän lentomme boarding.

Jossain vaiheessa vessassa käydessäni kuulin vihdoin suihkukoneen laskeutuvan (tähän mennessä kentälle oli tullut tai sieltä lähtenyt vain pikkiriikkisiä potkurikoneita lähialueille). Ikkunasta näkyikin, että Air Indian konehan se siinä. Se oli parkkeerattu 5-portin läheisyyteen, joten päätimme varmuudeksi ottaa kamppeet ja jäädä hengailemaan mahdollisimman lähelle konetta. Samassa ihmisiä kokoontui 5-portille ja lippuja alettiin tarkistaa. Suurimmalla osalla näytti olevan saman näköiset liput kuin meilläkin, joten alkoi vaikuttaa siltä, että tämä oli meidän lentomme boarding. Missään sitä ei tietenkään lukenut tai siitä kuulutettu. Siitä sitten hipsimme ovesta ulos ja kiipesimme lentokoneeseen toivoen, että kyyti lähtee todellakin Delhiin. Onneksi näin myös kävi!

Humayunin mausoleumi Delhissä. © Reetta Näätänen
Humayunin mausoleumi Delhissä.

 

Humayunin mausoleumin sisällä. © Reetta Näätänen
Humayunin mausoleumin sisällä.

Meillä oli vielä puolisen päivää aikaa tutustua Delhiin, koska lentomme Suomeen lähtisi vasta seuraavana aamuna. Suomalainen Delhin lähistöllä asuva tuttavani vei meidät katsomaan Humayunin hautamonumenttia, joka on 1500-luvulla rakennettu moguliarkkitehtuuria edustava mausoleumi. Suurmoguli Humayun kuulemma kuoli liukastuttuaan kaapuunsa oman kirjastonsa portaissa. Hänen vaimonsa rakennutti tämän Taj Mahalin esikuvana toimineen mausoleumin miehensä haudaksi.

Autosta ulos astuessamme tuntui, että ilma oli Delhissä ihanan raikasta. Lisäksi oli mukavan lämmintä ja vehreää, ja liikennekin tuntui todella hyvin organisoidulta ja järjestelmälliseltä. Auton ikkunoista leluja tyrkyttävät rääsyläislapset olivat puuttuneet katukuvasta Nepalissa, mutta muuten New Delhin meininkin näytti lähes eurooppalaiselta Kathmanduun verrattuna.

Ehdimme vielä vilkaista intialaista shopping mallia, jättimäistä ostoskeskusta, joka pursusi länsimaisia merkkivaateliikkeitä, sekä myös intialaisia sellaisia. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka Intian varakas yhteiskuntaluokka elää, koska mitään vastaavaa ei ollut nähtävillä Nepalissa. Leveät monikaistaiset asfaltoidut tiet (okei, niillä juoksi kokonaisia sikalaumoja, mutta kuitenkin) ja liikennevalot tuntuivat huippumoderneilta parin viikon Nepal-retken jälkeen.

Intialainen autokuskimme ajeli surutta päin punaisia, kuten on tapana. Tuttavamme kertoi, että kuski oli kerran osunut vihreisiin valoihin, ja silloin hiljentänyt vauhtia varovaisesti. Kun kuskilta oli kysytty, miksi hän vihreiden valojen edessä nyt sitten hidastaa, oli hän vastannut, että eihän sitä uskalla vihreillä ajaa, kun kaikki muut ajavat punaisia päin. Sinänsä loogista.

Aamulla suuntasimme jo tutuksi käyneen taksin kyydillä Delhin lentokentälle, jossa näyttötauluilta näkyivät portin numerot ja lähtöajatkin oikein. Matkustamisen ihanuudesta ja kiehtovuudesta huolimatta on myös mukavaa (joskin hämmentävää) palata rauhalliseen ja järjestelmälliseen kotimaahan!

Varakkaiden asuinalue Gurgaonissa, Delhin lähellä. © Reetta Näätänen
Varakkaiden asuinalue Gurgaonissa, Delhin lähellä.

 

Kirjoita kommentti!