Kuala Lumpur, osa 2: modernia menoa

Kävimme Zeta-Jonesin ja Conneryn innoittamina yläilmoissa – mutta väärässä tornissa. Malesian pääkaupungissa tuli myös pelättyä käärmeitä ja pukeuduttua kaapuun (mukana nolo kuva).

Vanhan ja uuden rajalla.
Vanhan ja uuden rajalla.

 

Edellisessä postauksessa liikuimme perinteisissä kiinalaistunnelmissa. Kuala Lumpur on tietysti paljon muutakin kuin Chinatown. Kävellessämme sen ulkopuolelle alkoivat rakennukset muuttua lasiseinäisiksi jättiläisiksi ja tunnelma vaihtui täysin.

Löysimme tiemme Itsenäisyysaukiolle (Dataran Merdeka), jonka keskiöön hankkiutuminen paahtavassa helteessä ei välttämättä ollut fiksuin veto. Aukiolla oli niin sietämättömän kuuma, että annan ilmaisen vinkin: tule tänne mieluummin vaikka illalla.

Dataran Merdeka eli itsenäisyysaukio. Oikealla laidalla kohoava kaunis ministeriörakennus on nimeltään Bangunan Sultan Abdul Samad. Aukio hohkasi kuin pätsi, eikä mistään löytynyt varjon varjoa.

 

Malesia on virallisesti islamilainen maa, ja koska olimme jo tutustuneet sekä kiinalaiseen että hindutemppeliin, oli seuraavaksi syytä vierailla moskeijassa. Yksi olikin ihan lähellä: karttaan oli Klang- ja Gombak-jokien yhtymäkohtaan merkitty Masjid Jamek. Se rakennettiin vuonna 1909 ja toimi Kuala Lumpurin päämoskeijana vuoteen 1965 saakka, jolloin Malesian kansallismoskeija Masjid Negara valmistui.

Masjid Jamek.

 

Muu perhe pääsi moskeijaan noin vain, mutta oma tieni katkesi heti kättelyssä. Ei puhettakaan, että olisin astellut sinne omissa vaatteissani (lähes nilkkapituisessa hameessa ja varsin säädyllisessä puserossa). Oli vedettävä lainakaapu niskaan ja huivi päähän, ja sekös lapsia huvitti.

Noin viisitoista minuuttia kestänyt kävely moskeijan ympäri ei lukeudu elämäni miellyttävimpiin kokemuksiin. Jestas että se vaate osasi olla hiostava! Materiaali oli järkyttävän paksua ja muovisen tuntuista keinokuitua, joka ei hengittänyt ollenkaan. Paahtavassa helteessä saunaefekti oli nopeasti saavutettu. Jos olisin voinut riuhtaista kääreen yltäni, olisin tutustunut moskeijaan hieman tarkemmin.

Ei auta. Kaapu kiltisti päälle.

 

Kuuluisat kaksoistornit jumittavat niskan

Petronas Twin Towers.

 

Jokainen Kuala Lumpurissa käyvä turisti haluaa tottakai nähdä kaupungin ihmeen, 452-metriset kaksoistornit (Petronas Twin Towers), jotka vuoteen 2004 saakka olivat maailman korkeimmat rakennukset. Niitä varten mekin suuntasimme Kuala Lumpur City Centeriin eli lyhyemmin KLCC:hen.

Suria KLCC -ostoskeskus kannattelee harteillaan kaksoistorneja.

 

Odotin torneilta paljon, sillä olin ennen matkaa katsellut Catherine Zeta-Jonesin ja Sean Conneryn hurjaa keikkumista niitä yhdistävällä sillalla elokuvassa Entrapment (Ansa viritetty). Ja hyvänen aika, olivathan ne korkeita. Niska oli vääntyä nurin, kun seisoimme tornien vieressä ja yritimme tiirailla niiden huippuja. En oikein osannut päättää, oliko rakennus ruma vai kaunis. vaikka katseen käänsi pois, se tuntui tunkeutuvan tajuntaan pelkällä läsnäolollaan.

Alapuolella sijaitsi Suria KLCC -ostoskeskus, joka oli aivan liian elegantti rähjäiselle joukollemme. Löytyi sieltä kuitenkin jotain meillekin: oikeaoppinen kaiten sushi, jossa annokset lipuivat pitkällä liukuhihnalla asiakkaiden editse. Tarjolla oli oikeastaan kaikkia laatuja, joita Japanissakin saa.

Matkan aikana oli jo nautittu aika monet intialaiset ja kiinalaiset pöperöt, joten sushi toi mukavaa vaihtelua.

 

Aterian jälkeen lähdimme kiertelemään rakennuksen takana olevaan puistoon aavistamatta, että siellä odotti suurin koskaan näkemämme leikkikenttäalue. Vanhemmat, tänne jäätte nalkkiin – varatkaa vaikka eväät ja lukemista.

Uutuuttaan hohtavat liukumäet ja kiipeilytelineet tuntuivat jatkuvan loputtomiin, emmekä olisi saaneet lapsia ollenkaan lähtemään, ellei lähes sietämätön kuumuus olisi pakottanut heitäkin lopulta hakeutumaan varjoon.

Pieni osa leikkikenttää.

 

Ei asiaa näköalatasanteelle

Petronas Twin Towersiin jonottaa joka päivä valtava lauma turisteja. Lippuja on saatavilla rajoitettu määrä, mikä on ymmärrettävää – torneja yhdistävällä sillalla on epäilemättä painorajoitukset. Mekin yritimme sisään, mutta kiintiö oli siltä päivältä jo täynnä. Olisimme voineet tulla uudelleen jonottamaan aikaisin seuraavana aamuna. Vuorokausirytmimme tuntien tulimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että päivän voisi käyttää toisinkin.

Päätimme mennä katsomaan maisemia läheisestä Menara Kuala Lumpurista (KL Tower), jolla on mittaa ”vain” 421 metriä. Käymättä Petronaksessa uskallan sanoa, että ratkaisu oli hyvä. Miettikäähän: millä ilveellä onnistut saamaan kaupungin kuuluisan maamerkin valokuviin, jos olet sen sisällä? KL Towerista se onnistui helposti.

Menara Kuala Lumpur sijaitsee viidakkoisella kukkulalla.

 

Hississä törmäsimme ensimmäistä kertaa matkamme aikana suomalaisiin. Joskus on kai matkustettava maailman ääriin tavatakseen savolaisen pariskunnan.

Näkymät olivat hienot ja melko kirkkaat, vaikka savusumua oli jonkin verran. Kaksoistornit näkyivät viistosti sivusta. Huiput eivät onneksi menneet aivan päällekkäin.

Siinä se on keskellä: Petronas Twin Towers.

 

Maisemaa toiseenkin suuntaan.

 

Lapset löysivät kiinnostavampaa tekemistä kuin maiseman tuijottelu.

 

Näkötorni oli yllättäen varsinainen vapaa-ajan kompleksi, jossa meille myytiin automaattisesti yhdistelmäliput. Niillä sai kaikenlaista pientä kivaa, kuten sisäänpääsyn käärmenäyttelyyn. Hyvä luoja, pahasti käärmekammoisena ihmisenä suoritin varsinaisen urotyön kävelemällä näyttelyn päästä päähän. Lapset ihmettelivät, miksi äiti harppoi niin ripeästi. En todellakaan pysähtynyt ottamaan valokuvia blogiin.

Huomattavasti iisimpää oli seurata lastenlippuun kuulunutta poniratsastusta. Ensin vain isomman oli tarkoitus ratsastaa, mutta pienempi sai valtaisan raivokohtauksen nähdessään siskonsa kapuavan satulaan. Tilanteen tasalla ollut henkilökunta vetäisi pojalle stetsonin päähän ja vei kiireesti radalle. Lapsille tämä ratsastus, joka olisi yhtä hyvin voinut tapahtua kotimaassa, tuntui olevan yksi Malesian-matkan kohokohtia.

Siinä menee ensimmäinen.
Ja tasapuolisuuden nimissä toinenkin.

 

Kuala Lumpurista löytyi paikka, jossa pienen lapsen saattoi vapauttaa juoksemaan.

 

Kun lopulta kävelimme tornikukkulalta alas kaupunkiin sademetsän läpi, tajusin, mikä Kuala Lumpurissa on mahtavaa. Se, että keskellä näinkin suurta kaupunkia voi päästä hetkeksi luontoon.

Tornit vetivät kuitenkin puoleensa. Illalla pimeän tultua löysimme itsemme uudestaan ihailemasta niitä niska kenossa. Suihkulähteet solisivat valojen heijastuessa tummalle taivaalle. Melkein saatoin nähdä Catherinen roikkuvan sillan vaijereissa.

Vinkki valomiehille: kokeilkaa joskus värillisiä. Tai ehkä sekin on tehty jo?

 

Kirjoita kommentti!