Lumituiskua ja lottovoitto: Lake O’Hara
Yohon pienen kansallispuiston ehdoton helmi on Lake O’Hara ja sitä ympäröivät upeat vaelluspolut. Kalliovuorten timantiksi kuvaillulle järvelle pääsy on tarkoituksella tehty hankalaksi: alueen herkkä luonto yhdistettynä näkymään, jossa jyrkät vuorenseinämät kuvastuvat kristallinkirkkaisiin vuoristojärviin houkuttelisi helposti määrättömästi turistimassoja, etenkin, kun paikalle on onnistuttu 1900-luvun alussa rakentamaan tie ja lomamökkikylä.
Homma toimii siis näin: paikalle pääsee pienellä koulubussilla ainoastaan kahden kuukauden ajan kesäsesonkina (kesäkuun lopulta elokuun loppuun). Muina aikoina alueelle päästäkseen täytyy kävellä tai hiihtää 11km tie edes takaisin päiväseltään. Mikäli haluaa retkeillä budjettiystävällisesti, edullisin vaihtoehto on telttailu (telttapaikka maksaa n. 8€/yö) tai sänkypaikka Kanadan Alppiklubin Elizabeth Parker Hut –mökissä (30€/yö). Telttapaikkoja on mahdollista varata vain kesäsesonkina. Teltta- ja bussikuljetusvaraukset täytyy tehdä puhelimitse tasan 3 kalenterikuukautta ennen haluttua päivämäärää. Varauksen voi tehdä ainoastaan puhelimitse klo 8-16 välillä Kalliovuorten aikaa, eikä puhelimessa ole jonotussysteemiä. Homma on siis käytännössä puhelinlottoarvontaa. Elizabeth Parker Hut’in sänkypaikat arvotaan vuotta ennen ajankohtaa nettiin ilmoittautumalla.
Mikäli onnistuu saamaan telttapaikan tai sänkypaikan, bussikuljetus sisältyy varaukseen automaattisesti. Jos pätäkkää löytyy runsaammin, voi majoittua Canada Pacific Railwayn vuonna 1925 rakennuttamassa Lake O’Hara Lodge’ssa (halvimmat huoneet n. 500€/yö, oma mökki 800€/yö). Ilmeisesti näihinkin pitää varaus tehdä vuosi-pari etukäteen. Jos ei onnistu saamaan telttapaikkaa eikä bussikuljetusta, voi alueella käydä päiväretkellä, mutta tämä siis tarkoittaa 22km kävelyä hiekkatietä pitkin pelkästään alueelle siirtymiseen ja sieltä pois, järveltä vasta alkavat ne varsinaiset vaelluspolut. Tiellä pyöräily tai kulku ratsastaen on kielletty.
Me päätimme viime vuonna katsastaa tämän ihmeelliseksi kehutun järven ystäväni Sadun kanssa, ja kävelimme siis tuon 22km hiekkatietä päiväseltään, mutta järvellä emme vaeltaneet ollenkaan – kurkistimme vain rannalta ja lähdimme pois (syy selviää tarkemmin tästä jutusta).
Voitto puhelinlotossa!
Kanadalaisystäväni ehdottivat, että yrittäisimme varata telttapaikan Lake O’Haran leirintäalueelta elokuuksi. Suhtauduin ajatukseen melko skeptisesti varaussysteemin tuntien. Toukokuun loppupuolella laitoimme käyntiin kolmen päivän puhelinrumban: Kanadan-kaveri alkoi soitella taukoamatta varausjärjestelmän puhelinnumeroon klo 8.00 paikallista aikaa, ja minä täällä Suomessa klo 16.00 alkaen. Kolmena päivänä soitimme herkeämättä parin tunnin ajan, kunnes luovutimme pääsemättä läpi linjojen. Viimeisenä mahdollisena päivänä Susan oli vielä jo luovutettuaan soittanut yhden puhelun kokeeksi, ja yllättäen pääsikin läpi! Vielä kaiken kukkuraksi kävi sellainen ihme, että leirintäalueella oli tasan yksi telttapaikka jäljellä yhdeksi yöksi haluamallemme päivälle elokuussa! Nyt minulla oli siis mahdollisuus nähdä järvialue kunnolla, jiihaa!
Jotta alueen herkkää luontoa kulutettaisiin mahdollisimman vähän, liittyi leiriytymiseen paljon muitakin sääntöjä. Leirintäalueella oli 30 telttapaikkaa. Yhdelle telttapaikalle sai majoittua korkeintaan 4 henkeä yhdessä teltassa maksimissaan 3 yöksi peräkkäin (mikäli siis varatessa tilaa vielä oli). Bussiin sai ottaa vain yhden ison 20kg laukun per henkilö. Ruuat tuli sijoittaa keittiökatosten viereiseen tallelokeroon villieläinten varalta (tämä sääntö on voimassa kaikilla muillakin leirintäalueilla). Mitään ruokaa ei saanut ottaa mukaan telttaan.
Kanadan kesä: läpimärkänä lumituiskussa
Juuri, kun suuri päivä koitti ja olimme lähdössä järvelle, onnenkantamoinen loppui: sää muuttui todella huonoksi ensi kertaa koko reissuni aikana. Satoi kaatamalla, kun bussi ryskytti 11km ylämäkeen kuoppaista hiekkatietä. Bussissa puistonvartija kertasi kaikki mahdolliset säännöt, mitä retkeilijöiden tuli noudattaa. Saimme muovipoletit paluumatkaa varten – jos sen hukkasi, joutui maksamaan paluumatkasta bussilla erikseen. Leirintäalueella puistonvartija esitteli pikaisesti alueen fasiliteetit samalla, kun kastuimme läpimäriksi pihalla seistessä. Etsimme sopivimman (=vähiten järveä muistuttavan) telttapaikan ja aloimme pystyttää telttaa. Oli käynyt niin onnekkaasti, että olimme saaneet peruutuspaikaksi toisenkin telttapaikan, joten koko porukkamme (Susan & Greg, Jane & Steve sekä näiden poika Peter) pääsi retkelle.
Kanadalaiset manasivat, etteivät ikinä ole retkeilleet niin huonossa säässä. Heillä on tietenkin etuna, että asuvat vain muutaman tunnin matkan päässä vuorilta, ja voivat aamulla päättää sään mukaan retkikohteensa tai jättää lähtemättä. He kuitenkin uhrautuivat minun vuokseni, ja niinpä sinnikkäästi lähdimme vaeltelemaan Lake O’Haraa ympäröiville vuorenrinteille. Olimme kastuneet jo niin läpimäräksi, ettei ollut enää väliä, kastummeko lisää. Päätimme käydä ”ihan pienellä vaelluksella”, jossa olisi ”pikkuisen nousua”. Kun olimme kivunneet parikymmentä minuuttia, muuttui vesi lumeksi. Ja sitä lunta sitten tuli, ja tuli… Maisemat olivat varmaankin upeilta valkoisessa hunnussa, mutta eipä niistä pyryn seasta juuri mitään näkynyt!
Superkuntoiset kanadalaiseläkeläiset olivat jälleen vieneet minut enemmän tai vähemmän haastavalle reitille. Rinne tuntui jotenkin jyrkältä, mutta syvyysvaikutelma puuttui, kun ympärillä oli vain lumipyryä. Kuuluisalta Wiwaxy Gap –solalta ei näkynyt juuri mitään. Jatkoimme matkaa. Kuivalla säällä mitään ongelmaa tuskin olisi ollut, mutta kun kipuamisen jälkeen pääsimme tasaisemmalle polulle, olikin polku vain kapea kallionkieleke lähes pystysuorassa seinämässä! Lumisohjossa askel ei tuntunut erityisen tukevalta.
Huber Ledge’ksi nimetyt kielekkeet onneksi loppuivat jossain vaiheessa, ja jatkoimme helpompaa polkua kohti Lake Oesaa. Nälkä kurni jo vatsassa, mutta pysähtyminen ei houkutellut, kun kastuneet vaatteet jäähtyisivät ihoa vasten (kyllä, meillä oli kunnolliset GoreTex-asut, mutta kipuaminen aiheutti tietenkin hikoilua, joten lopputulos oli märkä sisältä, märkä ulkoa). Lake Oesan viereltä löysimme ison kivenlohkareen, joka antoi hiukan suojaa pahinta tuulta ja pyryä vastaan, ja saimme naposteltua eväitä. Pahinta oli laittaa litimärät ja jääkylmät hansikkaat takaisin käteen! Sen yhden kerran, kun päätin pakata kevyesti, olin mm. luopunut sadehanskoistani. Tyhmä mikä tyhmä!
Päätimme jättää isomman järvikierroksen tekemättä ja palata leiriin. Tai no, eläkeläiset halusivat tehdä ekstrakierroksen itse Lake O’Haran ympäri, mutta minä ja Peter kipitimme keittokatokseen suojaan niin nopeasti kuin pääsimme. Peter oli liittynyt seuraamme päiväksi – oikeastaan hänen oli tarkoitus olla yötä samassa teltassa, kun sinne kerran mahtui 4 henkeä, mutta täydellinen kastuminen muutti hänen mielensä. Peter asuu Calgaryssa, joten hänen oli helppo palata samana iltana kotiin.
Keittokatos oli sentään aavistuksen lämpimämpi kuin ulkoilma. Siellä oli pikkuinen kamiina, mutta mökkiä ei ollut eristetty mitenkään. Ovina ja ikkunoina toimivat muovilipareet. Ulkona oli halkovaja, jossa isoista pölleistä sai itse pilkkoa pienempiä. Mutta varsinkaan ulkomaalaiset retkeilijät eivät näyttäneet hoksaavan, miksi saha ja kirves olivat olemassa, vaan he sinnikkäästi kantoivat jättimäisiä pöllejä mökkiin ja tunkivat yhden puun kerrallaan kamiinaan. Eihän ne pilkkomattomat puut tietenkään edes palaneet kunnolla! Kun olin kyllästynyt katsomaan savuttavaa puukimpaletta tulipesässä, lähdin halkohommiin puuvajalle. Tulin nätin klapipinon kanssa takaisin, mutta ketään ei näyttänyt ollenkaan kiinnostavan, että olisi tarjolla puita, jotka oikeasti muodostavat tulen kamiinaan. Oli siinä metsäsuomalaisella kestämistä!
Koko loppuilta kului lähinnä kamppeiden kuivattelussa. Retkeilijät istuivat piirissä kamiinan ympärillä, ja kukin yritti vuorollaan saada hanskojaan tai kenkiään lähemmäs lämpöä niin, että ne edes osaksi kuivuisivat. Yöllä emme sentään kastuneet lisää, ja teltassa oli mukavan tilavaa.
Timantti näyttäytyy
Seuraavana aamuna tilanne näytti jo valoisammalta. Vaikka kamppeet olivat yhä märät (onneksi sentään kuivia vaihtovaatteita oli mukana kenkiä ja päällysvaatteita lukuun ottamatta), sade oli tauonnut. Meillä oli vielä viimeisen bussin lähtöön asti aikaa vaellella ympäristössä. Teltta ja yöpymiskamat piti pakata aamu-kymmeneen mennessä, että seuraavat leiriytyjät pääsivät paikalle.
Valinnanvaraa Lake O’Haran vaellusreiteillä todellakin riittää: reittejä on kymmeniä kilometrejä, ja osa niistä on todella vaativia. Täältä pääsee mm. Kanadan tunnetuimmalle vuoristomajalle Abbott Pass Hut’ille. Se on Kanadan toiseksi korkeimmalla sijaitseva pysyvä rakennus. Sinne päästäkseen täytyy olla mukana vuorikiipeilyvälineet ja –taitoa! Me onneksi jätimme Abbott Pass’in toiseen kertaan (lumen vuoksi sinne olisi ollut vaarallista edes yrittää).
Jatkoimme Lake O’Haraa ympäröivää alppikierrosta siitä, mihin edellisenä päivää lopetimme. Vuorossa oli henkeäsalpaavia näkymiä. Mieleen jäi Yukness Ledges –kielekkeellä kävely, Opabin– ja Hungabee-järvet, aivan käsittämättömän hieno Opabin Prospect –näköalakallio ja viimeiseksi raskas kipuaminen All Souls Prospect –kukkulalle.
Näköalapaikalta havaitsin edellispäivän reittimme: ei ihme, että tuntui jyrkältä! Olimme kiivenneet 900 vertikaalimetriä todella jyrkkää rinnettä! Yllätyksenä tuli, että tavallisella objektiivilla varustetulla minijärjestelmäkamerallani ei tahtonut saada järkeviä maisemakuvia alueesta, koska järvet olivat ikään kuin syvässä kupissa jyrkkien vuorten keskellä. Onneksi olin ottanut mukaan lähinnä leluksi ostetun kännykkään kiinnitettävän laajakulma-klipsulinssin, jolla sain sentään jonkinlaisia yleiskuvia alueesta.
Vaikka sää oli pilvinen, Opabin Prospectilta ja All Souls Prospectilta avautuvat näkymät paljastivat, miksi aluetta kutsutaan Kalliovuorten timantiksi. Emme todellakaan saaneet oikeaa kuvaa Lake O’Harasta viime vuoden kurkistuksella (en tosin sitä odottanutkaan), mutta olin hiljaa mielessäni ajatellut, että järvi on yliarvostettu. Olin väärässä – se on juuri niin ihmeellinen kuin tarinat kertovat!
