Longyearbyen: Päiväretki Sarkofagen-kukkulalle
Viimeiseksi Huippuvuori-päiväksi oli suunniteltu pieni neljän tunnin päiväkävelyretki Longyearbyenin kaupungin takana seisovalle 512 m korkealle Sarkofagen-kukkulalle.
Olin selaillut kuukautta aiemmin koko maaliskuussa tarjolla olevan retkitarjonnan: jäätikköluolakiipeilyä, kaivosvierailu, suklaanmaistelua ja revontulien katselua olisi ollut tarjolla, mutta kävelyretki läheiselle vuorelle tuntui sopivimmalta vaihtoehdolta. Olisi hiukan kiinnostanut nähdä myös ne jäätikköluolat, mutta kun retkikuvauksessa mainittiin klaustrofobia, päätimme yksissä tuumin hylätä vaihtoehdon.
Svalbard Wildilfe Expeditionsin auto tuli meitä vastaan aamusella. Me kun asuimme jo valmiiksi Nybyenin kaupunginosassa (eli siis muutama laakson perukoilla erillään kököttävä talo), ajoimme noin viisikymmentä metriä eteenpäin, kunnes tie loppui. Retkelle oli ilmoittautunut meidän lisäksemme mukava norjalaisperhe. Tuntui jonkin verran hassulta lähteä majatalomme takapihalle aseistetun oppaan kanssa, mutta arktisessa luonnossa ei ole leikkimistä: kaupungin alueelta ei saa poistua ilman asetta, joten oppaan seurassa retkeily on ehdottomasti turvallisin tapa nähdä Longyearbyenin ympäristöä, vaikka mistään naparetkestä ei todellakaan ollut kyse.
Oppaanamme toimi 23-vuotias Hilde. Kiinnitin ensimmäiseksi huomiota hänen varsin pätevän oloiseen reppuunsa: siinä oli integroitu aseteline! Repun oikean olkahihnan päällä oli pieni lipare, josta vetäisemällä koko reppu irtoaa ja kiväärin saa kainaloonsa sekunneissa. Tämä oli varmasti oleellinen ominaisuus – hyökkäysmoodissa oleva jääkarhu tuskin odottelee kiltisti, jos alat hamuilla kivääriä repun syövereistä tai muusta hankalasta paikasta. Hildellä oli aseen lisäksi mukana ilmeisesti selviytymisvälineet koko porukalle, sen verran iso ja täynnä hänen rinkkansa oli (ja minä sentään olen yleensä se, jolla on eniten kampetta mukana!).
Hilden olemus huokui muutenkin rauhallisuutta ja määrätietoisuutta. Hänen seurassaan tunsi olevansa täysin turvassa miltä tahansa pedoilta! Hän oli käynyt armeijan ja opiskellut ensin Tromssan yliopistossa urheilutiedettä ja hakeutunut Huippuvuorten kampukselle opiskelemaan arctic nature guide -tutkintoa. Hilde totesi, että tämä tuskin on hänen loppuelämänsä ura, eräoppaan ammatti kun on fyysisesti raskas ja monelle tulee jo kolmekymppisenä selkä- ja polviongelmia. Mutta pari vuotta hän oli ehtinyt oppaana toimia ja nautti työstään.
Olin toppautunut huomattavasti tukevammin kuin olisin Suomessa -15 C lämpötilassa pukeutunut ulkoilemaan. Vaikka könysimme aluksi jyrkkää rinnettä, ei tullut hiki, siitä piti hyytävä tuuli huolen. Hilde kertoili alueen luonnosta pitkin matkaa, ja etenimme rauhallisesti. Lunta oli maaliskuussa 2018 todella vähän, mutta sentään ylempänä vuorenrinteellä jonkin verran. Se oli pakkautunut kovaksi eikä upottanut. Olisimme käyttäneet lumikenkiä, jos lunta olisi ollut enemmän. Kun saavuimme tasaisemmalle alueelle, oli allamme kuulemma Larsbreenin jäätikkö! Se oli kuitenkin turvallista sorttia, eikä railoja tarvinnut pelätä.
Päämääränämme oli Sarkofagenin huippu. Kun pääsimme harjanteelle, näkymät avautuivat upeina ympärillämme, mutta samalla tuuli kävi niin navakaksi, että havaitsin matkaseuralaiseni kasvoissa vitivalkoisen paleltumaläiskän! Se saatiin onneksi kädellä painamalla nopeasti elvytettyä. Paljasta ihoa ei kerta kaikkiaan voinut pitää esillä, kasvot oli pakko pitää buffin suojissa. Suojasin tuulen puoleista osaa kasvoista lisäksi lapasella, koska tuuli yksinkertaisesti sattui ihoon niin paljon. (Muistutus siitä, että näin lähellä pohjoisnapaa mittarilukemat eivät tunnu ihan samalta kuin Suomessa…)
Norjalaisperheen tytär huomasi huipulla, että oli onnistunut pudottamaan puhelimensa kesken matkan. Sitä sitten yritimme etsiä paluumatkalla, joskin tehtävä vaikutti täysin mahdottomalta, koska tuloreittimme vähäiset jäljet olivat jo pyyhkiytyneet pois tuulessa. Puhelimeen koetettiin soittaa, mutta se taisi olla äänettömällä. Tähyilimme silti ääretöntä valkoista erämaata toiveikkaana.
Kuin ihmeen kaupalla puhelin toden totta löytyi noin puolivälistä reittiä! Kaikki olivat onnellisia ja pidimme lounastauon aavistuksen suojaisassa paikassa. Hilde kaivoi selviytymistarvikkeistaan jonkin sortin henkiinjäämispussin: se oli kuin kolmen hengen pussilakana, tehty jostain tuulenpitävästä materiaalista. Istuimme reppujemme päällä hangessa mutta tungimme jalkamme kaikki samaan pussiin. Se toi yllättävän paljon lämpöä alakehoon!
Olimme takaisin majatalolla alkuiltapäivästä, joten ehätimme vielä hengailla kaupungin keskustassa ennen seuraavan aamun paluumatkaa. Sulattelimme jähmettyneitä lihaksiamme suklaakonditorio Fruenessa, ja teimme tuliaisostoksia. (En muuten yleensä edes pidä suklaasta kovin paljon, mutta Fruenen käsintehdyt konvehdit olivat todella herkullisia! Lämmin suositus!!)
Vaikka pyrähdys Huippuvuorilla oli lyhyt (3 kokonaista päivää ja 2 matkustuspäivää), tunsin heti vetoa tätä arktista luontoparatiisia kohtaan. Olisipa hienoa käydä paikassa uudestaan, mieluusti kesällä, niin luontoa voisi ilman paleltumisvaaraa katsastaa hiukan pidemmällekin! Haastattelin Hildeä Svalbard Wildlife Expeditionsin muista vaellusretkistä. Uusi matkasuunnitelma alkoi välittömästi muhia mielessä, ja seuraava seikkailu Huippuvuorilla odottaakin heinäkuussa 2019!
Voit lukea edellisen Huippuvuori-postauksen täältä.
