Lumikenkäilyä tulivuorella
Kumikon ja Midorin lähdettyä takaisin Sapporoon vietin illan majapaikan isännän Seinon kanssa. Muu perhe oli shoppailureissulla Otarussa, ja he palasivat vasta myöhään illalla. Seino vaikutti hyvin sivistyneeltä ja oppineelta, eikä ensimmäisenä olisi tullut mieleen, ettei nuoruutensa hiihtopummina viettänyt pitkäaikaistyötön keski-ikäinen metsäinsinööri ollut koskaan edes käynyt Japanin ulkopuolella!
Ihmettelin, miksi hän ei ollut perustanut ihan oikeaa bed & breakfast -tyyppistä majataloa, kun hiihtämään ja kesätöihin tulleita vierailijoita kuitenkin oli rampannut majoittumassa jo viisi vuotta. Seino vastasi, että majoittaminen muuttuisi silloin työksi: rahan vastaanottaminen edellyttäisi tiettyjä standardeja majoituksen suhteen, eikä hän voisi myöskään valita asiakkaitaan. Seino ei ollut saanut hirsihuvilaansa ihan viimeisen päälle valmiiksi (itse asiassa paikka muistutti suurelta osin työmaata), joten ymmärsin kyllä tämän näkökulman.
Kaveriporukka numero kaksi saapui sunnuntaiaamuna Sapporosta Nisekoon. Edellispäivän lumipyryn jälkeen aurinko paistoi täydeltä taivaalta, ja Suomen harmauteen tottuneet silmäni valuivat vettä, ellen pitänyt vuoristo-oloihin tarkoitettuja aurinkolaseja koko ajan päässä. Päätimme lähteä kipuamaan pienen matkaa Yôteizan-vuoren rinnettä lumikengillä.
Yôteizan on Nisekon alueen korkein ja tunnistettavin tulivuori. Se muistuttaa muodoltaan Fujia, ja sen toinen nimi onkin Ezo-Fuji (Ezo on muinainen Hokkaidon nimi). Korkeutta sillä on vain 1800 metriä, mutta kiipeäminen on Fuji-vuoreen verrattuna haastavampaa vaikeakulkuisen maaston vuoksi.
Huipulle johtaa kesäisin neljä polkua eri puolilta vuorta, talvella sen sijaan on mahdollista kiivetä omia reittejäänkin. Me lähdimme tallustamaan Kutchan-reittiä. Alkupätkä oli auraamatonta autotietä, mihin oli tamppaantunut puolitoistametrinen lumikerros. Parkissa olevien autojen määrästä päätellen liikkeellä oli kymmenittäin vapaalaskijoita: vuoren huipulle voi kiivetä myös talvella, ja jopa kraaterin sisäpuolella voi lasketella! Kesäisin kraaterin sisään ei ole asiaa, ja muutenkin läpitunkemattoman kasvillisuuden rehottaessa on pakko seurata merkittyjä polkuja.
Tunnin verran seurasimme hyvin tampattua reittiä. Sitten näimme parin lumikenkäilijän jälkien erkanevan ja johtavan ylös jyrkkää seinämää. Päätimme katsoa, mihin asti voisimme niitä seurata (tai oikeastaan minä päätin ja suostuttelin kaverit mukaan).
Maasto jyrkkeni yhä, ja välillä tuntui, että lumikengät liukuivat taaksepäin. Alas katsominen aiheutti hapuilua tasapainossa. Näytti kuitenkin siltä, että polku johtaisi erillisen mäen päälle, josta saattaisi näkyä maisemia. Innoissani könysin ensimmäisenä nyppylän laelle, ja toden totta, sieltä avautui huikea näkymä koko alueen yli! Myös upea Yôteizanin huippu kimalsi auringossa, ja näimme rinteillä vapaalaskijoiden suksenjälkiä. Tuntui siltä, kuin maailmassa ei juuri nyt voisi olla mitään parempaa!
Paitsi tietysti eväät. Olimme ostaneet läheisestä konbinista (convenience store japanilaisittain äännettynä) onigiri-riisipalleroita ja snackseja. Miten riisi voikin maistua niin hyvältä! Ystäväni nauroivat minulle, kun mutustelin rouskuvaan merilevään käärittyä, kuivatulla kalalla täytettyä riisipalloa autuas ilme kasvoillani. Hokkaidolla on kuulemma viime vuosina onnistuttu kehittämään entistäkin maukkaampi riisilajike, ja ero varsinkin Suomessa myytäviin riiseihin on valtaisa.
Jyrkän polun kävely alaspäin ei tuntunut hyvältä idealta, joten seurasimme suksien jälkiä toista, hiukan loivempaa reittiä alas. Lumi oli alkanut sulaa auringon lämmössä, mutta vähimmilläänkin sitä oli kovaksi pakkautuneena yli metrin verran tiheän puuston keskellä.
Hikoilun jälkeen virkistäydyimme Makkari Onsen -kylpylässä. Ulkoilma-altaasta näkyi Yôteizanin kaunein puoli (joistain kulmista katsottuna vuori ei ole aivan säännöllisen muotoinen). Ilta venähti puoleen yöhön Seinon kanssa rupatellessa ja viinipulloa tyhjentäessä – useimmat japanilaiset helahtavat tulipunaiseksi jo yhden lasillisen jälkeen, joten yksi pullollinen riitti oikein hyvin neljälle!
Seuraavana päivänä sää muuttui tyystin: harmaat sadepilvet roikkuivat vuorten alarinteillä asti. Seino vei meidät lumikenkäkävelylle talonsa takapihalta käsin. Yôteizanin rinne alkoi 50 metrin päästä hänen talostaan! Hän itse oli sonnustautunut vanhoihin Karhun telemark-suksiin, joihin oli kiinnittänyt nousukarvat. Aamulla lumen päällikerros oli jäätynyt kovaksi, ja upposin seurueen painavimpana hangen läpi, joten kävely oli todella raskasta. Kevyet japanilaiset pysyivät kovan hangen päällä jättäen vain pienet painaumat jälkeensä!
Maasto oli kumpuilevaa, ja jatkoimme kiipeämistä 500 metriä korkean kukkulan laelle. Tuuli oli kuitenkin niin kova, että päätimme laskeutua samantien. Olimme vetäneet mukanamme pulkkaa, ja kokeilimme laskea kumpuja alas. Lumi oli tänään jo niin vetistä, että oli hankala päästä vauhtiin, mutta löysimme muutaman pitemmän, jyrkähkön mäen, joissa saatiin kunnon laskut. Seino lasketteli retrosuksillaan, mutta hänkin kaatuili välillä märkään ja pehmeään lumeen.
Ennen paluuta sateiseen Sapporoon kävimme vielä peseytymässä pikkuisessa, sympaattisessa ja hiukan syrjäisessä Rusutsu Onsenissa. Sisäänpääsy maksoi vain 200 jeniä (1,50 €), koska paikassa oli vain yksi kuumavesiallas eikä lainkaan shampoita ja saippuoita yleiskäytössä. Pienestä koostaan huolimatta tämä oli minusta ehkä matkan sympaattisin onsen! Voin kuvitella, että japanilaiset ovat kylpeneet juuri samantyyppisissä, pienissä kylpylöissä jo satojen vuosien ajan. Modernit porealtaat ja saunat televisioineen vievät tiettyä hohtoa hartaasta kylpemisestä…
