Perillä Intiassa – tukka hyvin, otsassa tilak
Intia on yllätyksiä täynnä. Saavuttuamme eilisaamuna Delhiin (tai oikeammin sanoen sen satelliittikaupunkiin Ghaziabadiin) olemme kamppailleet samojen tuttujen haasteiden kanssa kuin aina ennenkin: on kokonainen liuta erilaisia puhelimia, sim-kortteja ja tietokoneita, joista yritämme löytää sitä kombinaatiota, jolla internet-yhteys voisi mahdollisesti toimia. Asia on nyt lopulta ratkaistu, mutta edelleen vain puoliksi.
Niille, jotka eivät aiemmin ole lukeneet kirjoituksiani: en ole eksynyt Ghaziabadiin sattumalta, vaan olen täällä sukulaisvierailulla perheeni kanssa. Meitä on neljä: minä, mieheni Ajay sekä lapset Auli (10) ja Alpo (4). Olemme tällä kertaa reissussa kolme viikkoa, ja matkan keskivaiheilla lennämme Intiasta lomalle Thaimaahan. Koko matkaamme voi seurata täällä blogissa.
Oli vähän valittettavaa, ettei Intiassa ollut tällä kertaa vastassa minkäänlaista kultttuurishokkia. Kaikki oli tuttua ja ihan normaalia. Muistan vielä sen tunteen, kun ensimmäisiä kertoja tulin Intiaan silmät pyöreinä hämmästyksestä, sydän pamppaillen ja aistit ylivirittyneinä. Maa on tietenkin edelleen yhtä värikäs, kaoottinen ja sydäntäriipaiseva kuin ennenkin, mutta katson sitä kerta kerralta lähempää ja taidan tulla monille asioille sokeaksi.
Esimerkiksi, kukaan ei ole enää tuijottanut minua täällä niinkuin aiemmin – tai niin ainakin luulin. Sitten lapset kommentoivat, että kaikki kyllä edelleen katsovat meitä. Tajusin, etten itse enää katso ketään enkä huomaa ihmisten seuraavan silmä tarkkana tekemisiäni.
Ja mitä me teemme ensimmäiseksi, kun saavumme Intiaan? Painumme koko porukka parturiin! Syy on selvä: nelihenkisen perheen hiustenleikkaus maksaa yhteensä noin kymmenen euroa. Sekin on paikallisittain vielä aika kallista – jossain kadunkulmassa saisi tukkansa kerittyä varmaankin kymmenesosalla hinnasta. Antaa sen nyt kuitenkin olla.
Käymme aina myös läheisen ostoskeskuksen pihalla olevassa lasten huvittelupaikassa, jossa on kaikenlaisia tivolilaitteita. Niin tälläkin kertaa. Yhteen härveliin oli ilmestynyt Angry Birds -vaunu! Lupasimme lapsille vain kaksi ajelua, koska tiedämme löytävämme itsemme samasta paikasta vielä lukuisia kertoja.
Ehdimme jo käydä myös pienessä Shivalle omistetussa hindutemppelissä, jossa jalkapohjamme sotkeentuivat aivan mustiksi kengät riisuttuamme. Lapset sytyttelivät suitsukkeita ja koko perhe sai otsaansa kirkkaanpunaisen tilak-merkin. Sen kanssa tuntui hassulta mennä suoraan elektroniikkaliikkeeseen vertailemaan taulutelevisioita, mutta eipä siinä mitään, kai siellä on ennenkin moisia nähty.
Nyt on yö, vaikkei ulkoa kantautuvasta melusta sitä uskoisi. Koiralaumat haukkuvat kilpaa, joku huudattaa musiikkia ja aina välillä kajahtaa poliisisireenin ääni, joka ei kuulemma olekaan poliisisireeni vaan valesireeni. Niitä hankitaan vitsin vuoksi, vaikka ne ovat laittomia. Onkin todella vitsikästä kaahata sireeni täydellä teholla ujeltaen asuinalueen läpi pikkutunneilla.
Aion kaikesta huolimatta nukkua kuin tukki. Tulomatkalla kokonainen yö jäi välistä, mutta asia on jo onneksi korjaantumassa. Hyvää yötä, tööt tööt!
