Stok Kangri Basecamp (4930m) – Stok Kangri (6123m)

22.7.

Sää vaikutti vielä illallakin selkeältä, ja pilvimassat alkoivat hitaasti väistyä alas laaksoon. Katsastimme kaikki kiipeilyvälineet yhdessä oppaiden kanssa ja pakkasimme kiipeilyreput jättäen kaiken mahdollisen turhan leiriin. Söimme illallisen seitsemän maissa ja menimme heti nukkumaan muutamaksi tunniksi, kunnes pitäisi herätä klo 23.30 ”aamiaiselle”.

Pikku torkkujen jälkeen pistin pään ulos teltasta, ja upea kuutamo valaisi ympäröivät lumihuiput (jotka näkyivät nyt basecampiin ensimmäistä kertaa). Pikaiset aamupuurot syötyämme järjestäydyimme otsalamppujen valossa lähtövalmiiksi. Vuorikiipeilyopas Dorje, joka oli varustautunut vanhan koulukunnan kamppeilla (kengistä lähtien hänen varusteensa näyttivät olevan 60-luvulta!) lähti johtamaan joukkoa, ja Shekhar tuli suomalaisen oppaamme Suvin kanssa viimeisenä.

Lähdimme matkaan puolenyön aikaan.
Lähdimme matkaan puolenyön aikaan.

 

Heti ensimmäinen jyrkkä mäki pois leiristä sai jalat hapoille, vaikka kävelimme todella verkkaisesti. Kuutamo ja kirkas tähtitaivas sai kuitenkin haukkomaan henkeä vieläkin enemmän viimeistään silloin, kun pääsimme mäen huipulle, ja valtava Stok Kangri seisoi edessämme massiivisena ja pelottavan kauniina.

Olimme lähteneet matkaan puoliltaöin, koska joukkomme oli iso (10 henkeä plus oppaat) ja kahden edellisen päivän sade oli tuonut vuorelle paksun tuoreen lumikerroksen, mikä tulisi hidastamaan kiipeämistä. Ensimmäiset pari tuntia menivät kepeästi tuskin ollenkaan nousevaa polkua pitkin laakson vastakkaisella seinällä. Käveleminen ei tässä vaiheessa tuntunutkaan yhtä loputtomalta kuin olin kuvitellut, koska pidimme välillä taukoja, että porukka saatiin kasaan. Nälkä alkoi kuitenkin yllättäen vaivata, ja huomasin jo nyt, että eväitä olisi pitänyt ottaa mukaan paljon enemmän…

Saavuimme Stok Kangrin jäätikön laitaan kolmisen tuntia käveltyämme. Lumi oli nyt yöpakkasessa kovaa ja kestävää, ja muutamat ennen meitä lähteneet kiipeilijät olivat jo onneksi avanneet polun. Vastaan tuli muutama railo, joiden yli pääsimme hyppäämällä (Dorje toki auttoi jokaisen yli kädestä pitäen). Sitten tuli vastaan aivan käsittämättömän kokoinen ja jyrkkä lumiseinämä. Jo kuun valossa vaikutti siltä, että sen kiipeämiseen menisi monta tuntia – ja niin menikin!

Erityisen raskaaksi kiipeämisen teki se, että kaikkien oli astuttava edellä menneiden harvakseltaan tekemiin askelmiin. Juuri isot harppaukset tuntuvat korkealla äärimmäisen raskailta, ja aina ison askelman jälkeen on pakko pysähtyä huohottamaan vähäksi aikaa, että kovimman työn tehneet reidet saisivat taas happea. Tätä harpontaa siis jatkui nelisen tuntia. Puolivälissä aurinko alkoi nousta, ja samalla puimme myös valjaat päälle ja muodostimme kaksi köysistöä. Vaihdoimme vaellussauvat jäähakkuihin. Seinämä jyrkkeni entisestään, ja Dorje yritti pitää mielialan korkealla kertomalla, että ihan kohta olemme huippuharjanteella, josta on vain pieni matka huipulle.

Viisi tuntia kiivettyämme aurinko alkoi nousta.
Viisi tuntia kiivettyämme aurinko alkoi nousta.

 

Loputtomalta tuntuvan todella raskaan nousun jälkeen istahdimme vihdoin harjanteelle, joka oli ilmava – kummallakin puolella tuntui olevan parin kilometrin pudotus lähes pystysuoraa seinämää pitkin. Auringonnousu hetkeä aiemmin oli ollut upea näky, ja nyt aurinko porottikin jo melkein lämpimästi. Tämä aiheutti tietenkin lumen sulamista – reitti huipulle olisi yhä liukkaampi.

Dorjen kuvailema ”ihan lyhyt matka” huipulle näytti kuitenkin joltain täysin muulta kuin kukaan meistä oli kuvitellut ennakkotietojen perusteella (”aloittelijalle sopiva helppo ja loiva nousu”): edessä oli kymmenittäin kalliopilareita, joiden välissä niin kutsuttu polku mutkitteli. Heti aluksi jouduimmekin kampeutumaan jäisten kalliokielekkeiden välistä iskien hakun johonkin lokoseen ja toisella kädellä kallion muodoista tukea ottaen. Yli kuudentuhannen metrin korkeudessa jokainen raskaampi liike sai läähättämään, ja köysistönä liikkuessa oli myös seurattava edessä ja jäljessä tulevien liikkeitä.

Vuoren ylimmän osan kuljimme köysistönä.
Vuoren ylimmän osan kuljimme köysistönä.

 

Dorje johti meidän köysistöämme, ja itse tulin toisena. Jos en olisi harrastanut kallio- ja jääkiipeilyä, olisin varmasti tehnyt samoin kuin yksi seurueemme jäsen, joka päätti jäädä kuudentuhannen metrin korkeuteen juuri huippuharjanteen alkuun odottelemaan muita, koska huipulle nousu näytti huomattavasti vaativammalta kuin olimme ymmärtäneet. Pari muuta joukostamme oli jo ennen jäätikön ylitystä päättänyt palata leiriin, koska he huomasivat olonsa huononevan korkeuden vaikutuksesta. Kahden varsinaisen oppaan lisäksi pari apupoikaa oli otettu mukaan keskeytyksiä varten, ettei mahdollisten paluumatkalaisten tarvitsisi käyskennellä vuorilla yksin.

Möngittyämme  jään ja kalliomuodostelmien välissä tunnin puimme myös jääraudat, koska polku jyrkkeni yhä. Vähän väliä huomasi olevansa kohdassa, jossa kummallakin puolella oli kilometritolkulla pudotusta tyhjyyteen, ja eteenpäin pääsi vain pitelemällä kiinni kallion muodoista ja iskemällä hakkua ja jäärautoja vähänkään tukevan oloisiin kohtiin.

Olin vähällä itsenkin luovuttaa jossain vaiheessa, kun kallio- ja jääkiipeilyosuudesta ei meinannut tulla loppua. Ihan viimeiset muutama kymmenen metriä polku muuttui kuitenkin enemmän poluksi kuin kiipeilyreitiksi, ja niinpä klo 9.15, yhdeksän tunnin kiipeilyn jälkeen meidän köysistömme 7 jäsentä saavutti huipun!

Vihdoin 6123m korkealla huipulla! Kuvassa kirjoittaja ja vuorikiipeilyopas Dorje Tamang.
Vihdoin 6123m korkealla huipulla! Kuvassa kirjoittaja ja vuorikiipeilyopas Dorje Tamang.

 

Tunne oli mieletön. Vielä aamulla huipun ympärillä norkoilleet pilvetkin hupenivat, ja näimme ympäröivän vuoriston – kaikki näytti matalammalta kuin kohta, missä seisoimme! Huipulla oli kalliokökkäre, joka oli ripustettu täyteen rukouslippuja. Minäkin ripustin pienet Leh’istä ostamani liput huipulle Dorjen kanssa. Lippuihin on painettu tiibetiksi teksti ”Om mani padme hum” – uskotaan, että tuulessa liehuessaan rukous tuo onnea. Mitä lähempänä taivasta, sen parempi.

Huipulla ei yllätyksekseni tuullut – oli tyyntä ja kaunista. Kun oli paikallaan, ei ilma tuntunut mitenkään raskaalta hengittää. Melkein viikko 4500-5000 metrin korkeudessa oli siis tuottanut tulosta.

Näkymä alas huipulta.
Näkymä alas huipulta.

 

Sitten alkoikin uusi raskas osuus: vuorelta olisi päästävä turvallisesti alas. Ryhmityimme uudestaan kahdeksi köysistöksi, ja tällä kertaa opas kulkisi joukon viimeisenä, että voisi ylhäältä päin köydestä vetämällä pysäyttää mahdollisen putoajan. Alaspäin kiipeäminen ei ollut ollenkaan helpompaa kuin ylös meneminen. Etenkin huippuharjanteen varovainen laskeutuminen kysyi kaikkien voimia. Muutamat housut repeytyivät (kirjaimellisesti), kun useat kohdat piti laskea pyllyllään alas samalla kallion ulokkeista kiinni pitäen.

Palasimme huippuharjanteen alkukohtaan 4,5 tuntia siitä lähtömme jälkeen. Odottamaan jäänyt retkikuntalainen oli sillä aikaa todistanut usean muun seurueen kiipeilytouhuja, joissa kuulemma ei ollut kehumista: osa kiipeili ilman köysiä, ja suurin osa oli huipulla käytyään niin heikoissa voimissa, että hoippuivat holtittomasti oppaansa yrittäessä pitää heidät tolpillaan. Meidän joukkomme oli ilmeisesti parhaissa voimissa.

Paluumatkalla piti olla entistä tarkempana askeleidensa kanssa, vaikka jo 9 tuntia kiivettyämme väsymys alkoi painaa.
Paluumatkalla piti olla entistä tarkempana askeleidensa kanssa, vaikka jo 9 tuntia kiivettyämme väsymys alkoi painaa.

 

Jo ylös kavutessa loppumattomalta tuntunut lumiseinämä oli nyt auringossa sulanut mössöksi, jonne jalat upposivat välillä reisiä myöten ja hakku hulahti koko pituudeltaan. Sen alas möyrimiseen meni jälleen monta tuntia. Pysähdyimme välillä laittamaan aurinkorasvaa ja syömään jo lähes loppuneita eväitämme. Pitäydyimme köysistönä aina jäätikön ylitykseen asti, minkä jälkeen erkanimme ja jokainen sai kulkea omaa vauhtiaan takaisin leiriin.

Minulle on aina ollut helppoa tulla alamäkiä nopeasti, joten lähdinkin lampsimaan etunenässä. Hetken kuluttua en nähnyt enää muita, mutta olin lähes varma reitistä. Silti se alkoi tuntua jotenkin kummallisen erilaiselta kuin menomatkalla pimeässä – eikös perusleirin pitänyt olla ihan tuossa kulman takana…?

Edelläni kulki intialainen opas ja hänen asiakkaansa. Onneksi opas kertoi, että olin oikealla polulla. Vaikka matka tuntui pidemmältä kuin yöllä, näin yhtäkkiä leiriin näkyvän pikku nyppylän, jossa istuskeli kaksi ihmistä. Lähemmäksi käveltyäni hahmot näyttivät tutuilta – siinähän olivat meidän leirimme kaksi apupoikaa odottelemassa! He vilkuttivat ja tarjosivat lämmintä appelsiinimehua ja hedelmäkakkua. Mikä ihana tervetuliainen!

Pojat, joista toinen oli Ladakhista ja toinen Zanskarista, olivat odotelleet paluutamme jo kaksi tuntia. Myös yöllä leiriin palanneet kaksi retkikuntalaista olivat jo ehtineet huolestua. Odottelin poikien kanssa seuraavaa saapujaa puolisen tuntia, ja kun laskeuduimme alas leiriin, oli lähdöstämme kulunut 15 ja puoli tuntia – melkoisen kauan siis.

Viimeinen retkikuntalaisemme saapui leiriin 18 tuntia lähdön jälkeen. Vaikka olimme ilmeisesti hitaita, olimme kuitenkin leiriin palattua hyvässä kunnossa, toisin kuin lähes kaikki muut vuorella käyneet. Tästä on kyllä kiittäminen hyviä oppaita ja tervettä maalaisjärkeä – ne, ketkä huomasivat, etteivät ehkä tällä kertaa jaksaisi yli 15 tunnin yhtäjaksoista rasitusta ylävuoristossa, palasivat ajoissa leiriin.

Viimeisen alamäen jolkottelimme kaksin toisen nopeimmin jäätiköltä palanneen retkikuntalaisen kanssa. Vaikka väsy hiukan painoi, tuntui suorastaan energiseltä palata tutuksi käyneeseen leiriin. Pulleat murmelit  leikkivät aivan leirin vieressä, ja niitä hetken ihmeteltyämme palasimme vihdoin kauan meitä odottaneiden leiriläisten luo.

Illalla, kun kaikki olivat palanneet, alkoi naamaa kummasti kirvellä. Tajusimme, että useimmilla olivat nenä, huulet ja posket täysin palaneet jäätikön paahteessa. Aurinkorasvaa ei sitten tullut levitettyä kovin keskittyneesti, ja huolimattomuus tosiaan näkyi seuraavat päivät! Kummallista oli etenkin, kuinka sieraimet voivat palaa sisältä päin… Lumi näköjään heijastaa auringon valoa todella tehokkaasti. Ainoastaan Dorje näytti säästyneen palamiselta – hän oli suojautunut kommando-tyyliin koko kasvot peittävällä buffilla. Myös Shekhar oli huomattavan punainen, vaikka tämä oli jo hänen kolmas Stok Kangri -huiputuksensa tänä kesänä.

Uni maistui parin vuorokauden nukkumattomuuden jälkeen. Seuraavana aamuna lähtö takaisin Leh’iin olisi vasta kahdeksan maissa.

 

Kirjoita kommentti!