Tie paratiisiin käy helvetin kautta

Matkalla kaikki ei aina mene putkeen. Jotta pääsisin tässä blogissa eteenpäin eli siirtymään Kuala Lumpurista Pangkorin saarelle, joudun palaamaan oikeaan epäonnen bussimatkaan.

IMG_0474
Asemarakennus olikin teltta.

 

Tuohon aikaan Kuala Lumpurin bussiasema, siis se, josta pitkänmatkan bussit lähtevät, oli siirretty kaupungin ulkopuolelle (olisikohan ollut remontin takia?). Paikka oli melkoisen kaukana, ja lähestyessämme ”asemaa” taksilla huomasimme sen olevan väliaikainen teltta, jonka ympärillä vallitsi täydellinen kaaos ja markkinatunnelma. Bussiyhtiötä oli jos jonkinlaista, ja kaikki mainostivat yhteyksiään ympäri Malesiaa. Ota niistä nyt sitten selvää.

IMG_0678
Tästä valitettavasti ostimme liput.

 

Tarvitsimme liput Lumutin satamakaupunkiin, paikkaan, josta Pangkorin saarelle menevät lautat lähtevät. Tiesimme, että nopealla bussilla matka-aika olisi neljä tuntia. Varmistimme ja tuplavarmistimme, että ehtisimme perille reilusti ennen viimeistä lauttaa. Olihan meillä nyt varmasti liput express-bussiin? Kun sillä tavallisella kestää kauemmin…  Meille vakuuteltiin, että olisimme perillä neljässä tunnissa, kaksi ja puoli tuntia ennen lautan lähtöä.

Menimme odottelemaan penkeille. Bussi lähti loppujen lopuksi puoli tuntia myöhässä, mutta olisihan meillä perillä reilusti aikaa.

IMG_0475
Odotellessa busseja tuli ja meni.

 

Bussimme oli ihan toista maata kuin se lentokenttä-shuttle, jolla olimme ensimmäisenä aamuna saapuneet Kuala Lumpuriin: rähjäinen ja likainen rötiskö, jossa osa penkeistä oli rikki ja retkotti miten sattui. Ensi töiksemme keräsimme tyhjät sipsipussit ja tyhjensimme pursuilevat roskikset, jotta olisimme mahtuneet paikoillemme. Edessä istuva matkustaja syljeskeli pähkinänkuoria lattialle. Hytkyttävä kyyti alkoi.

IMG_8159
Tässä vaiheessa vielä hymyilytti, vaikka penkki roikkuikin turhan takakenossa.

 

Kun noin kolme tuntia matkasta oli taitettu, alkoi bussi kierrellä kaiken maailman asuinalueilla. Kello kävi. Aloimme ihmetellä, ehtisimmekö todella tätä vauhtia Lumutiin neljässä tunnissa. Tiedustellessamme asiaa kuljettajalta selvisi, että matka-aika olisikin kuusi tuntia. Ei tällä firmalla ollut ollenkaan pikavuoroa – olivat ilmeisesti vain halunneet myydä meille mitkä tahansa tiketit.

Kun aikaa lautan lähtöön oli enää puoli tuntia, kiertelimme edelleen hiiiiitaasti körötellen ympäri kyliä. kävimme uudestaan haastattelemassa kuljettajaa elekielellä – josko olisi mahdollista laittaa vähän kaasua pohjaan. No riitahan siitä kehkeytyi. Oma vikamme toki oli, ettemme hallinneet bahasa malesiaa.

Lopulta bussista ilmoittautui yksi englannintaitoinen henkilö, parikymppinen ystävällinen tyttö, joka halusi auttaa meitä. Hän ehdotti, että jäisimme pois aikaisemmalla pysäkillä, joka oli huoltoasema, ja ottaisimme sieltä taksin satamaan. Saattaisimme juuri ja juuri ehtiä. Hän myös soitti kännykällään satamaan ja pyysi, että lauttaa pidäteltäisiin vähän ylimääräistä.

Meidän olisi varmaankin pitänyt uskoa tyttöä, mutta pimeässä uppo-oudolla huoltsikalla emme nähneet mitään takseja. Auttajammekin oli jäänyt pois kyydistä aiemmalla pysäkillä. Valitsimme siis jo turvalliseksi käyneen vaihtoehdon, rämisevän bussin. Jos vaikka ihme tapahtuisi ja se saapuisikin Lumutiin ajoissa.

Ja saapuikin! Viimeinen niitti oli kuitenkin se, kun tajusimme, ettei bussiasema Lumutissa ollutkaan niin lähellä lauttaterminaalia kuin olimme luulleet. Välimatkaa taisi olla ainakin 500 metriä, mikä on aivan helvetillisen pitkä, kun mukana on pari lasta ja karavaanillinen tavaraa.

Juoksimme täysiä, stressikäyrä huippulukemissa. Ihminen pystyy kummallisiin suorituksiin, kun tilanne niin vaatii, mutta joskus sekään ei vain riitä. Lauttaa kyllä pidäteltiin meitä varten viitisen minuuttia ylimääräistä, mutta se lipui laiturista juuri kun saavuimme sataman portille. Minkäs teet. Siinä meni kulkuneuvo, jolla meidän olisi pitänyt päästä paratiisisaarellemme, jo maksamaamme ihanaan hotelliin.

Oli jo säkkipimeää. Kumppanini lähti etsimään jostakin mitä tahansa paikkaa, jossa voisimme olla yötä. Sellainen löytyikin – ankea loukko, jonka hinta oli järkyttävä. Pohtiessamme menisimmekö sinne vai emme sataman työntekijä tuli yllättäen luoksemme ja ehdotti, että kutsuisimme paikalle kalastusveneen. Voisimme päästä sen kyydissä saarelle maksua vastaan.

Eihän se kovin halpaa lystiä ollut. Nopean laskutoimituksen jälkeen kuitenkin tajusimme, että maksaisimme lähes saman summan hotellista Lumutissa plus seuraavan aamun lauttamatkasta. Eli kiinni veti, nyt soitettaisiin setä hätiin!

Sitä matkaa en unohda. Vanha kalastusvene pärisi ja römisi valtavalla volyymilla. Pienet lyhdyt valaisivat muuten täydellisessä pimeydessä. Puolessavälissä asetuin vanhemman lapsen kanssa veneen keulaan makaamaan ja katsomaan tähtiä, jotka näkyivät uskomattoman kirkkaina. Pienempi sai ohjata paattia vanhan miehen seurana. Aallot pärskivät pisaroita kasvoille, tähdet vilkkuivat mustassa yössä ja bensa haisi kaamealta. Eipä ole tällaista kokemusta niillä, jotka saapuvat lautalle ajoissa.

IMG_0478
Pienempi alkoi olla jo vähän pelit seis.  – Monta tuntia ne on vaan sanoneet, että kohta ollaan perillä…

 

Pangkorin satamassa ei tietenkään ollut ristin sielua. Kuka siellä nyt olisi passissa odottamassa, että joku hullu joukkio rantautuu omia aikojaan. Kaikki olivat menneet kotiin. Kalastaja soitti tuttavalleen, taksikuskille, joka saapui odottelun jälkeen pakettiautolla hakemaan meitä. Olimme varmaankin häirinneet häntä kesken iltatoimien.

Hotellissakin oli aivan pimeää, mutta sitten syttyi valo ja itse omistaja tuli vastaan. Hän sanoi odottaneensa ja käskeneensä pitää keittiötä poikkeuksellisesti auki meitä varten. Tarvitsimme tottakai illallista pitkän matkan jälkeen. Häkeltyneenä menimme, tilasimme ja söimme parasta ruokaa, jota olimme siihen saakka Malesiassa saaneet. Se oli intialaista.

Omistaja kertoi, että hän yleensä järjestää hotellivieraille etukäteen liput – kunnolliseen bussiin. Jos olisimme lähettäneet sähköpostia ja kysyneet, olisimme sellaiset saaneet. Paluumatkalle ne tilattaisiin ilman muuta.

Siis hitto, koko koettelemuksen olisi voinut helposti välttää.

Emme halunneet ajatella asiaa sen enempää, sillä se raivostutti liikaa. Joskus omatoimisuudesta sakotetaan, mutta nyt olimme joka tapauksessa siellä missä pitikin. Pienet lamput heijastuivat uima-altaan veteen ja vähän kauempana aallot kuohuivat rantahiekalle. Voi Pangkor mikä sisääntulo!

 

Kirjoita kommentti!