Vitivalkoinen, mahtava Aconcagua

DSC01955

Joskus unelmista ei tule totta. Olin salaisissa haaveissani kuvitellut huiputtavani Aconcaguan hiekkaisen pölyisenä, kylmissäni ja umpiväsyneenä, haukkoen liki 7000 metrissä reilusti ohenevaa happea. Jännitin myrskytuulia sekä rajuja pakkasia ja olin vain salaa haaveillut ihan pienestä määrästä lunta perusreitin raskaimpaan kohtaan, hiekkaisena vesiputouksena valuvaan La Canaletaan, jotta se olisi helpompi kulkea. 

Herätessäni Camp Canadassa ihailemaan Andien yllä täydessä loistossaan hehkuvaa kuutamoa en ollut uskoa näkemääni. Oli satanut lunta. Maa oli hohtavan valkoinen ja kuun kalpea valo heijastui lumesta auringon säteiden lailla. Seuraavana päivänä ylempänä vuoren rinteellä, Nico de Condoresin kakkosleiriin päästyämme, tuisku vain yltyi. Näkyvyys oli olematon ja valkeaa lunta pyrytti runsaasti lisää. Ruskeanharmaa Aconcagua muuttui silmieni edessä vitivalkeaksi hirviöksi, joka ei päästänyt enää ketään luokseen. Se halusi olla rauhassa, ihan yksin.

Aamun valjetessa pakkasin painavan rinkkani. Retkikuntani oli Guardaparquen, puistonvartijoiden, kehotuksesta komennettu laskeutumaan kilometrin alaspäin, takaisin perusleiriin. Vuorella vaani valkoinen vaara ja lumivyöryjen riski kasvoi liian suureksi jo viiden ja puolen kilometrin korkeudella. Olin pettynyt ja halusin takaisin ylös, mutta tuulen yltyessä nielin kyyneleeni. Vuorilla ihminen on vieras, ja minun vuoroni vierailla ei ollut nyt.

Poistuessamme Plaza des Mulasin perusleiristä takaisin kohti Puente del Incaa mahtava Aconcagua nauroi meille vielä leveää, hieman ilkikurista nauruaan. Yli 100 kilometriä tunnissa puhaltava myrskytuuli pöllytti lunta sen huipulla kuin leikitellen omalla mahdillaan. Minuakin hymyilytti. Pettymyksestä huolimatta tiesin Agoncaguan öiden syvän sinisen tähtitaivaan säilyvän muistoissani iäti.

DSC01959

DSC01960

Kirjoita kommentti!