Vuorikiipeilyä ukonilmaa väistellen: Mount Niblock

Matkan viimeiseksi vaellukseksi Kalliovuorilla varasimme vuorikiipeilyretken arvostetusta Yamnuska Mountain Adventures -seikkailumatkatoimistosta. Kävin viime vuonna Yamnuskan järjestämän kolmen päivän jäätikkö- ja vuorikiipeilyn alkeiskurssin ja kiipesin oppaan kanssa parille alueen vuorelle, Boundary Peakille ja Mount Templelle.  ( <– Kannattaa tsekata viime vuoden postaus – kuvia aurinkoisella ilmalla samalta alueelta!) Etenkin jälkimmäinen oli niin mahtava kokemus, että upeampaa päivää vuoristossa en ole koskaan viettänyt! Tämänkertaisella reissukaverillani Satulla ei ollut lainkaan kiipeilykokemusta, mutta arvelin, että hänkin nauttisi hiukan tavallisia  vaelluksia haastavammasta vuoriseikkailusta.

nib_1
Ukkosrintamien etenemistä katseltiin ennen vuorille lähtöä.

Aloittelijatasomme huomioon ottaen Yamnuskasta suositeltiin Mount Niblockia. Se oli vain 2990 metriä korkea, joten nousumetrejä tulisi noin 1500, mutta vaikeusasteeltaan kiipeäminen olisi hiukan vaativampaa kuin puoli kilometriä korkeammalle Mt. Templelle kiipeäminen.

Tapasimme oppaamme Grant Meekinsin Yamnuskan toimistolla aamulla kello 6.30. Satu sai kiipeilyvarusteet ja tsekkasimme säätutkan: useita ukkosrintamia seilasi ympäri aluetta, eikä niiden etenemistä voinut ennustaa tarkasti. Päätimme kuitenkin lähteä matkaan. Varasuunnitelmana olisi kalliokiipeilyä suojaisella paikalla, jos kävisi niin huono tuuri, että ukkonen estäisi koko vuorelle kiipeämisen. Lähdimme ajelemaan puolentoista tunnin matkan takaisin kohti Lake Louisea, missä olimme edellisen viikon viettäneet.

Grant oli entinen ranskan kielen ja matematiikan opettaja ja oli kasvanut lapsuutensa Yukonin syrjäisissä metsissä. Yliopistoaikoina hän oli hurahtanut kiipeilyyn, mutta vasta myöhemmällä iällä keksinyt, että kiipeilyoppaana voisi myös elättää itsensä. Hän oli kiivennyt Kanadan vaativimpia jää- ja mikstareittejä (tyyli, jossa samalla reitillä kiivetään jyrkkiä kallio- ja jääpintoja), ja tehnyt useita vaativia ensinousuja. Grant toimii myös Kanadan Alppiklubin kouluttajana ja on mm. kouluttanut erästä maailman tunnetuinta jääkiipeilijää, Will Gaddia.

Grant oli todella sympaattinen, eikä hänellä näyttänyt olevan joskus nuoremmista vuoristo-oppaista huokuvaa pätemisen tarvetta. Hän oli toiminut useampia sesonkeja kiipeilyoppaana myös Himalajalla, mm. Mount Everestillä, missä tapasi myös nykyisen vaimonsa. Tämän pesunkestävän vuorikiipeilijän ammattitaitoon oli helppo luottaa!

nib_2
Lake Louisen laaksoa sateisena päivänä.
nib_3
Aurinko sentään yritti pilkottaa pilvien lävitse.
nib_5
Lake Agnesin teetupa.

Saavuimme Lake Louisen rantaan ja lähdimme kipuamaan suosittua vaelluspolkua kohti Lake Agnesin teetupaa. Sataa tihuutti, mutta ukkosta ei sentään kuulunut. Söimme ensimmäisen satsin eväitä teetuvalla (missä oli jälleen kerran tee-friikin mieltä lämmittävä, järjettömän laaja valikoima gourmet-teelaatuja!).

nib_6
Kameraa esiin kaivaessani oppaamme, huippukiipeilijä Grant Meekins totesi, että kaikissa itsestään otetuissa valokuvissa hän on juuri mussuttamassa eväitä.
nib_7
Teen ystävän mieltä lämmittää!

Järven taakse käveltyämme polkua ei ollutkaan enää havaittavissa. Koska kiipeilysesonki ei ollut vielä alkanut, kukaan ei ollut tänä vuonna käynyt vuorella. Talven lumivyöryt olivat pyyhkineet edellisvuoden kulkureitit mennessään. Grant ohjasi meitä astumaan ainoastaan sammalettomille kiville, niin emme tuhoaisi herkkää kasvillisuutta. Pääsimme kolmen vuoren välissä sijaitsevaan laaksoon, josta aloittaisimme varsinaisen kiipeilyn. Jätimme sateenvarjot (kyllä, Grantin mielestä sateenvarjo on vuorikiipeilijän paras varustus!) sekä ylimääräiset vaellussauvat suuren kiven viereen säilöön. Puimme kiipeilyvaljaat ja kypärät. Grant esitteli pikaisesti Satulle, kuinka vaellushakkua käytetään, jos sattuisi lipeämään vuorenrinteeltä. Kiinnitimme kiipeilyköyden väliimme ja aloitimme jyrkän kipuamisen rinteen lumikenttiä pitkin.

nib_4
Lake Agnes.
nib_8
Grant luottaa vuorillakin sateenvarjoon.
nib_9
Kohti lumikenttiä.
nib_10
Pikakurssi kiipeilyhakun käyttöön.

Edelleenkään ei kuulunut ukkosta. Sadekin oli tauonnut ja pilviä vaelteli ylitsemme ja alapuolellamme. Välillä maisemat avautuivat henkeäsalpaavina, ja sitten olimme taas keskellä sumua. Lumessa kiipeäminen oli helppoa ja melko nopeaa.

Sitten tulimme valuvalle sorarinteelle, jota oli huomattavasti hankalampi kulkea. Sorarinteen jälkeen oli vuorossa reitin haastavampi osio: joka puolella oli vain jyrkkiä kallioseinämiä, joista piti valita vähiten vaikea. Grant ohjasi meidät jyrkänteelle, josta valui alas vettä. Että ihanko tuosta vesiputouksen läpi olisi helpointa kiivetä? Märkä kallio oli todella liukas!

Grant kiipesi ensin ja varmisti köyden avulla meitä ylhäältä päin. Tuntui epämiellyttävältä yrittää luottaa ulkonemiin, jotka olivat aivan limaisia, eikä niistä saanut otetta. Sadehanskat olivat yhtä märät sisältä kuin ulkoa. Ihme ja kumma, softshell-housuni pitivät kuitenkin sääret kuivina. Pääsimme lopulta pungertamaan itsemme ylös tuosta kohdasta. Edessä oli vielä toinen samanlainen. Ylempänä, lähellä kahden vuoren välistä satulaa etenimme vielä pitkin kapeaa kielekettä, josta ei todellakaan tehnyt mieli horjahtaa!

nib_11
Vermeet päälle ja vuorelle!
nib_12
Lake Agnes pienenee koko ajan…
nib_13
Välillä näytti jopa melko aurinkoiselta.

Viitisen tuntia kiipeilyn aloituksen jälkeen saavuimme harjanteelle, joka yhdisti Whyte– ja Niblock-vuoret. Pilvimassat peittivät harmillisesti näkymät satulan toiselle puolelle, missä olisi lumihuippuja ollut silmän kantamattomiin. Jos sää olisi ollut parempi, olisimme voineet kiivetä vielä hiukan haastavammalle Whyte-vuorelle. Olimme noin sadan korkeusmetrin päässä Niblockin huipusta. Loppumatka olisi kalliokiipeilypainotteisempaa: louhikko jatkui huipulle asti.

nib_14
Pilvet ujuttautuivat kuitenkin väliin.
nib_15
Tummansinisen Lake Agnesin takana hohtaa maidonturkoosi Lake Louise, mistä aloitimme kävelyn. Taustalla näkyy myös Icefields Parkway -tie.
nib_16
Mount Niblockin 2990 m korkea huippu. Tuon verran jäi kiipeämättä!
nib_17
Tässä olisi ollut upeat näkymät pitkälle vuoristoon, ellei lumisadepilvi olisi tullut väliin…

Samassa havahduin outoon ääneen. Ihan kuin korvan vieressäni olisi sirittänyt joku… Arvelin, että ääni lähti juomapussin letkusta paineen vaihtelun ansiosta. Mutta ei – sirinä jatkui, vaikka puhalsin putken tyhjäksi. Vaellussauva törötti kiinni repun sivussa metallipää korvani vieressä. Olisikohan tämä nyt se ääni, josta Grant oli alkumatkasta varoittanut: kun ukkonen lähestyy, alkaa staattista sähköä kerääntyä varsinkin metalliesineisiin. Hakuista ja vaellussauvoista saattaa silloin kuulua sirinää.

”Tuota, Grant, onko tämä nyt SE ääni?” Grant nosti nopeasti hakkunsa korvan viereen ja vakavoitui: ”Kyllä, tämä on juuri SE ääni! Nyt otetaan kiireen vilkkaa valokuvat ja lähdetään alaspäin!” Hakkumme ja vaellussauvamme toimivat siis ukkosenjohdattimena! Alkoi sataa räntää ja rakeita, mikä myös enteili lähestyvää ukonilmaa.

nib_18
”Huippukuva”, eli korkein kohta, mihin pääsimme sirittävien hakkujen kanssa. Takana Mount Whyte. Kuva: Grant Meekins

Vaikka ukkosta ei kuulunut eikä salamointia näkynyt, tämä ilmiö oli ihan tarpeeksi pelottava saadakseen meidät pistämään töppöstä toisen eteen! Grant totesi, että minkään vuoren huiputus ei ole tärkeämpää kuin se, että hän palaa joka ilta töistä kotiin pienen poikansa luo. Eikä sieltä huipulta olisi tällä säällä näkynyt yhtään sen kauemmas, kun sumu peitti koko alueen. Lähdimme paluumatkalle.

Mutta miten ne limaiset kalliojyrkänteet kiivetään alaspäin? Aloin huolestua; alaspäin kiipeäminen on yleensä paljon haastavampaa kuin ylöspäin… Paikalle saavuttuamme minun oli laskeuduttava ensin, ja Grant sekä Satu pitelivät köydestäni jyrkänteen yläpuolella. Köysistönä kiipeämisen eräs haaste on, että köysi on useammassa henkilössä kiinni kiinteästi, joten välimatkaa ei voi kovin joustavasti säädellä. Perässä tulevan on siis edettävä samaa vauhtia kuin edellä menevän, ettei köysi jäisi löysälle tai kiristyisi liikaa. Varsinkin tämän alaspäin kiipeiltävän kohdan kanssa oli välillä pakko ottaa isoja harppauksia, ja köysi saattoi nykäistä seuraavana tulevaa juuri ikävässä kohdassa.

En päässyt alas ensimmäisestä kohdasta, jonka Grant osoitti. Viereinen kuilu näytti helpommalta, ja vaikka se olikin pitempi ja jyrkempi, kädet ja jalat sai sentään kuilun molemmille puolille. Kun vihdoin aikani temppuiltua sain itseni turvallisesti ulos kuilusta, rysäytti Satu perässä muutamassa sekunnissa! Tällaisissa tilanteissa ylivarovaisen ja rämäpään luonne-erot tosiaankin korostuvat!

nib_19
Alaspäin kiipeämisessä oli omat haasteensa, eikä vähäisimpänä limaiset kivet… Kuva: Grant Meekins

Loppuosan rinteestä liu’uimme nuoskalumessa kengänpohjillamme. Se olikin koko reitin nopein osuus! Kun saavuimme takaisin kivelle, jossa osa tavaroista odotti, hihkuimme innosta. Satu oli kiivenyt ensimmäisen vuorensa, ja väistimme ukonilman! Huipun saavuttamatta jääminen ei käynyt edes mielessä. Grant oli täysillä hengessä mukana – hän todellakin osasi nauttia asiakkaidensa saavutuksista.

Loppumatka oli leppoisaa kävelyä alamäkeen runsaiden turistilaumojen keskellä. Hakut, köydet ja kypärät saivat muutaman teetuvalle suuntaavan mummelin pään kääntymään. Usein paluumatkat vuorilta saattavat tuntua puuduttavilta, kun väsymys painaa jaloissa ja keskittymisestä ei ole jäljellä häivääkään, mutta Grantin jännittäviä tarinoita kuunnellessa tuntui, kuin Lake Louise olisi pölähtänyt eteemme hetkessä. Suunnittelimme jo, mitkä vuoret olisi kiva kiivetä seuraavaksi. Grant lupautui mieluusti oppaaksemme jatkossakin, ja hänen palvelujaan todellakin haluan käyttää!

nib_20
Jee, selvisimme kiipeilyosuudesta! Taustalla horisontissa vuorten välinen satula, johon asti pääsimme.

Ajellessa takaisin kohti Banffia tuli vastaan jälleen kerran jono moottoritien viereen pysähtyneitä autoja. Mikähän villieläin tällä kertaa, ajattelin, ja hidastimme hiukan vauhtia. Moottoritien verkkoaitaan nojaili suuri harmaakarhu! Osa ihmisistä oli tullut ulos autoistaan räpsimään kuvia karhu-parasta. Yksi otti kuvia parin metrin päässä karhun naamasta. ”Hulluja…” pudisteli Grant päätään. Jos karhua yhtään huvittaisi, se tulisi heppoisesta aidasta läpi helposti. Sitäpaitsi autoa ei saisi pysäyttää, saati tulla sieltä ulos villieläimiä kohdatessa. Harva matkailija näyttää näistä eläimen parhaaksi laadituista ohjeista välittävän… Tämä oli kuitenkin ensimmäinen harmaakarhubongaukseni! Tällä reissulla olimme nähneet aiemmin ainoastaan kolme mustakarhua (kaikki autosta käsin).

Canmoressa hyvästelimme haikeana ihanan ja super-ammattitaitoisen oppaamme. Hänen ansiostaan emme joutuneet panikoimaan limaisten kallioseinämien, ukkospilvien ja reitin löytämisen kanssa. Vaikka olen kiipeilyharrastukseni (joka keskittyy nykyään lähinnä sisätiloihin) puitteissa opiskellut vuorikiipeilyynkin liittyviä asioita, en silti lähtisi hapuilemaan edes näille ”pienille” kolmetonnisille ilman pätevää opasta. Toivottavasti pääsen vuorille Grantin opastamana vielä joskus uudestaan!

Kiinnostuneimmille alla vielä neljän minuutin videopätkä retkestä. (Sattuneesta syystä vaativammista kohdista ei ole kuvamateriaalia…)

Kirjoita kommentti!