Epänormaali kuolema?

0
Indonesialaisen toraja-kansan hautapaikka. Kuva: Flickr/mojotrotters

Indonesialaisen toraja-kansan hautapaikka. Kuva: Flickr/mojotrotters

Kun ihminen meidän kulttuurissamme haudataan, on kuolema pitkälti loppuunkäsitelty juttu. Luiden esilleotto vuosien jälkeen ja kuolleiden kanssa seurustelu katsotaan hautarauhan rikkomiseksi. Niin ei yksinkertaisesti saa tehdä – se on omituista ja sairasta.

Mutta, mutta. Matkastossa julkaistiin 26. lokakuuta artikkeli madagaskarilaisesta perinteestä, jossa vainajat otetaan 5–7 vuoden välein ulos hautakammioistaan. Käärinliinojen vaihdon jälkeen heidän kanssaan tanssitaan ja iloitaan. Juttu oli pieni, mutta herätti paljon ajatuksia.

Monissa kulttuureissa kuolemaan suhtaudutaan mutkattomasti. Indonesiassa asuva toraja-kansa säilyttää vainajaa kotona yleensä vuosia, kunnes rahat mahtaviin hautajaisjuhliin on saatu kerättyä. Henkilön katsotaan olevan hautaukseen saakka vain sairaana, vaikka hän meidän näkökulmastamme on jo ajat sitten poistunut manan majoille. Madagaskarilla taas uskotaan, että vainaja vaikuttaa elävien keskuudessa niin kauan, kunnes luut ovat kokonaan muuttuneet tomuksi.

Jos unohdamme omat kulttuuriset ennakkoluulomme, voi tällaisesta perinteestä löytää jotakin hienoa.

Ajattele: Madagaskarilla luupaketit avataan koko suvun istuessa ympärillä, ja vanhukset kertovat lapsille tarinoita vainajista ja heidän merkityksestään yhteisölle. Edesmenneiltä pyydetään neuvoja ja suojelusta. Mikä voisi olla konkreettisempi tapa jäsentää omaa alkuperäänsä – mistä on tullut ja minne on lopulta menossa? Perinne tarjoaa todellisen mahdollisuuden olla vuorovaikutuksessa menneiden sukupolvien kanssa ja tuntea omat juurensa.

Länsimaissa moni ei ole koskaan edes nähnyt kuollutta, sillä se ei ole meidän kulttuurissamme pakollista. Kuolema on eristetty laitoksiin – se on lähinnä sairaaloiden heiniä. Koko asiasta on tullut epänormaali tapahtuma, joka rikkoo tavallisen elämän kaavan. Kuolemaa ei haluta ajatella tai kohdata konkreettisesti, vaikka se koskettaa meistä jokaista.

Onko vieraantuminen kuolemasta luonut meille kuolemanpelon, vai toisinpäin?

Ajatus vanhenemisesta ei oikein tunnu sopivan nykyaikaisen länsimaisen elämän käsikirjoitukseen. Ihmiset tavoittelevat aina vain kiivaammin ikuista nuoruutta, kuten iltapäivälehdistä ja televisiosta voi nähdä. Suurta yleisöä kiinnostaa, millä eväillä supertähdet näyttävät 70-vuotiaina nelikymppisiltä. Voisinko minäkin? Onko pakko vanheta ja kuolla?

Toisaalta, moni meistä on etääntynyt tai irtisanoutunut myös uskonnollisesta ajattelusta – edustipa se mitä suuntaa tahansa – ja katsoo, ettei rajan takana voi olla mitään (kunnes toisin todistetaan). Onhan se melko pelottavaa, jos ihminen niin vain menee ja häviää, kun viimeinen hengenveto on ohi. Ei tanssia eikä musiikkia. Show päättyy ja on vain pimeää.

About Author

Päivi Kaarina Laajanen

Matkailutoimittaja, matkabloggaaja ja sisällöntuottaja. Verkkolehti Matkaston perustaja ja päätoimittaja. Opiskellut Aasian kulttuureiden tutkimusta ja uskontotiedettä. Tarinoi matkoistaan Mangostaniassa, aiemmin myös Matkasto Live -blogissa. Kirjoittaa, editoi tai oikolukee pyynnöstä sinunkin tekstisi!

Leave a Reply