Timanttitaksi

0
Bangkokissa pääsee yllätykselliselle ostostourneelle hyppäämällä väärään kyytiin.

Kuvan tuktuk ja kuljettaja eivät liity ainakaan tähän tapaukseen. Kuva: Flickr/launceston_lad

Kuvan tuktuk ja kuljettaja eivät liity ainakaan tähän tapaukseen. Kuva: Flickr/launceston_lad

Myönnän, jouduin huijatuksi vuosia sitten ensikertalaisena Thaimaassa. Sama tarina toistuu Bangkokin kaduilla nonstoppina jokaikinen päivä matkailijoille, jotka kuvittelevat tietävänsä huijauksista kaiken. Hölmöyteni varmasti huvittaa kokeneempia Bangkokin-kävijöitä. Jos et kuulu heihin, paina juttu mieleesi – vaikka tosipaikan tullen et sitä kuitenkaan usko tai muista.

Bangkokiin tultuani vietin pari ensimmäistä yötä liikekeskustan modernilla hotellialueella. Heti ensimmäisenä aamuna etsin hotellin edustalta kyytiä Wat Pho -temppelille. Se ei ollut vaikeaa: kadulla suorastaan kuhisi kolmipyöräisten tuktuk-taksien kuljettajia, jotka syöksähtelivät asiakkaiden perään.

Minut pyydystänyt kuski hymyili vinosti ja kertoi, että kaikki temppelit olivat sinä päivänä kiinni. tunnistin heti opaskirjassa kuvaillun huijauskuvion: kuskit vievät sinut mieluummin jonnekin muualle – kauppoihin, joista saavat komission. Tivasin siis itsepintaisesti kyytiä. Olkoon vain Wat Pho suljettu, mutta sinne kuitenkin mennään.

Kiivaan väittelyn jälkeen kuski myöntyi ja tarjoutui jopa alentamaan matkan hintaa. Yhdellä ehdolla: ajaisimme erään räätäliliikkeen kautta, jotta hän saisi sieltä palkkioksi jonkin kupongin. Liike oli ihan lähellä, eikä minun tarvitsisi ostaa mitään – vain käväistä sisällä.

Ymmärsin kyllä, mistä oli kyse. Olin tässä vaiheessa kuitenkin kiistellyt kadulla useita minuutteja ja ajattelin: ei kai pikavisiitti jossain rättikaupassa mitään merkitse. Hyppäsin siis kyytiin.

Liikkeessä räätäli levitti eteeni mallikansioita: ohittamaton erikoistarjous oli viimeistä päivää voimassa. Pääsin ulos vasta pyytämällä hänen käyntikorttiaan ja lupaamalla aivan varmasti soittaa. Olin helpottunut, sillä mielestäni olin juuri selvinnyt voittajana huijauksesta. En tiennyt, että juttu oli vasta alkamassa.

Parisataa metriä ajettuamme tuktuk-kuski kertoi, että menopelimme oli rikki ja sitä pitäisi vähän korjailla. Lähellä olisi kuitenkin temppeli, jota voisin sillä välin käydä vilkaisemassa. Hän veti temppelin parkkipaikalla työkalut esiin ja alkoi näyttävästi väännellä muttereita. Menin sisään rakennukseen, ja hetken päästä sinne tuli myös sliipattu mies tummassa puvussa. Ihmettelin asuvalintaa saunamaisessa ilmastossa, mutten kiinnittänyt häneen sen kummempaa huomiota – kunnes hän alkoi puhutella minua ensin saksaksi ja sitten sujuvasti englanniksi.

Mies oli kertomansa mukaan asunut vuosia Sveitsissä ja tunsi hyvin Eurooppaa. Nyt hän oli Bangkokissa liikematkalla ja oli juuri tullut ostaneeksi vaimolleen upean timanttisormuksen. Haluaisinko nähdä sen? Vastausta ei tarvittu – rasia oli jo auki ja hän esitteli sormuksen takuutodistusta. “Tämä on hyvä ja luotettava liike, se ei huijaa niin kuin muut”, hän sanoi ja kirjoitti kaupan nimen lapulle. Hän kehotti menemään liikkeen yläkertaan, jossa olisi VIP-huone. Sieltä saisi alennuksia. Sitten hän vain jutteli mukavia, kumarsi Buddhalle ja poistui.

Palasin tuktukille, joka olikin sattumalta juuri saatu korjattua. Nyt voisimme lopultakin ajaa Wat Pholle, mutta enkö haluaisi ensin käydä matkan varrella sijaitsevassa kaupassa? Siellä myydään käsittämättömän edullisia jalokiviä. Sanomattakin on selvää, että päädyimme samaan liikkeeseen, josta sveitsiläistyneen liikemiehen vaimokin saisi upean sormuksensa.

Kiipesin portaita suoraan yläkertaan, sillä tiesin joutuvani sinne joka tapauksessa. Keski-ikäinen, huoliteltu nainen hymyili sydämellisesti. Hän esitteli koruja tottuneen oloisesti ja sanoi, että vastaavat maksavat omassa maassani moninkertaisesti. Se ei kylläkään ollut totta. Nainen lähes pakotti kokeilemaan timanttiriipusta ja ihailemaan sitä peilistä. Sanoessani painokkaasti, etten aikonut ostaa mitään, hän silminnähden suuttui ja poistui nopeasti takahuoneeseen. Sydämellinen hymy oli kadonnut.

Palasin tuktukille toivoen, että kuski viimein järjestäsi minut haluamaani paikkaan. Pääsimmekin matkaan, mutten tiennyt suurimman yllätyksen olevan vielä edessä. Kesken matkan tuli puhelinsoitto; kuskin täytyisi lähteä heti palauttamaan tuktukia ystävälleen, jolta hän oli sen lainannut. Hätätapaus. Matkaa oli kuulemma jäljellä enää parisataa metriä, joten voisin hyvin kävellä. Annoin häkellyksissäni rahan ja hyppäsin kadulle. Mies häipyi vauhdilla. Ehkä hänen ystävänsä vaimo oli menossa synnyttämään.

Viereisen ilmajunaradan aseman oudon nimen perusteella selvisi, että olin väärällä puolella kaupunkia. Soitto oli tietysti tullut jalokiviliikkeen naiselta, joka ilmoitti, ettei kauppoja tullut – ja käski hakea uuden hölmön hotellin edustalta. Kohta sliipattu liikemies saisi esitellä vaimonsa upeaa lahjaa seuraavalle uhrille.

Sain lopulta oikean taksin Wat Pho -temppelille. Kuljettaja ei osannut yhtään englantia, mutta ymmärsin sen olevan Bangkokissa ainoastaan hyvä asia. Rehelliset ajavat siellä hiljaa. Sen jälkeen en enää koskaan mennyt timanttitaksiin, mutta monet muut ovat taatusti menneet. Kuinkahan moni on käynyt ostoskierroksella vain tajutakseen, ettei näillä takseilla koskaan pääse mihinkään muualle?

Mitä tästä opimme:

  1. Timanttitaksit ajavat vain hotellien ja kauppojen väliä.
  2. Vältä hotellien edustalla maleksivia kuljettajia – ota taksi lennosta.
  3. Jos kuljettaja ehdottaa toista määränpäätä, unohda heti koko juttu.
  4. Mitä vähemmän kuski puhuu, sen parempi!
  5. Niin kauan kuin on hyväuskoisia hölmöjä, on myös timanttitakseja.

About Author

Päivi Kaarina Laajanen

Matkailutoimittaja, matkabloggaaja ja sisällöntuottaja. Verkkolehti Matkaston perustaja ja päätoimittaja. Opiskellut Aasian kulttuureiden tutkimusta ja uskontotiedettä. Tarinoi matkoistaan Mangostaniassa, aiemmin myös Matkasto Live -blogissa. Kirjoittaa, editoi tai oikolukee pyynnöstä sinunkin tekstisi!

Leave a Reply