Erämaaelämää Queen Mary -järvellä
Tämänkesäisestä Kalliovuorten-matkasta muodostui, jos mahdollista, vieläkin retkeilypainotteisempi kuin aiemmista Kanadan-reissuistani.
Tällä kertaa mentiin suoraan asiaan: edellisvuodelta tutut eläkeläisretkeilijät Jane ja Steve odottivat minua Calgaryn lentokentällä, ja ampaisimme heidän itse rakennetulla asuntoautollaan suoraan British Columbian Windermereen yöksi tuttavien loma-asunnolle.
Upeassa järvenranta-asunnossa levätyn yön jälkeen suuntasimme kohti vähemmän tunnettua alueellista puistoa: Height of the Rockies Provincial Park näkyi minun vaelluskartoissani vain osittain. Tämä vuoristo on ikäänkuin jatkoa Kootenay National Parkille, ja alueen vuoria kutsutaankin nimellä ”The Kootenays”. Tarkoituksena oli viettää kolme päivää Queen Mary -järven tuntumassa.
Reitistä ei löytynyt kovin kummoista tietoa netistä, mutta meillä oli oppaana Don, joka kuulemma tunsi alueen – hän oli kävellyt reitin kolme kertaa.
Viiden paikallisasukkaan aluetuntemuksesta huolimatta reitin alkua ei tahtonut löytyä. Ajoimme ensin 60km tukkirekkateitä, joita risteilee pitkin vuoria. Kalliovuorten British Columbian puoleinen osa saa enemmän sateita kuin Albertan puoleinen, ja isoja puita kasvaa tiheämmin. Koska alue ei myöskään ole kansallispuisto, on metsähakkuut sallittu.
Vuorten rinteillä risteilevillä teillä ei kuitenkaan ole nimiä, joten luotimme Donin muistikuvaan ajoreitistä. Kävi ilmi, että hänen edellinen retkensä alueelle oli tapahtunut 13 vuotta sitten, joten ajo-ohjeet eivät olleetkaan ihan niin tuoreessa muistissa: ajoimme pari kertaa harhaan jokusen kilometrin, kunnes kuvailuja vastaava tienpätkä löytyi. Tie muuttui jyrkemmäksi ja kuoppaisemmaksi, ja asuntoauton kestävyyttä hiukan epäiltiin. Suzuki kuitenkin jyysti jyrkän ylämäen sinnikkäästi, ja reitin alku löytyi.
Porukallamme oli mukana teltat siltä varalta, että paikalle olisi osunut samaan aikaan joku muukin: järven rannalla oli kuuleman mukaan ilmainen autiotupa (mitä ei tietenkään ollut merkitty karttoihin), johon mahtuisi 8 henkeä nukkumaan. Reitin alussa ei ollut muita autoja, ja rekisteröintikirjan mukaan edellinen seurue oli poistunut alueelta 2 viikkoa aiemmin. Saisimme siis todennäköisesti olla rauhassa!
Muut jättivät teltat autoon, mutta minä ja Don halusimme silti nukkua ulkona, koska mökin ahtaudesta ei ollut tietoa (ja totta puhuen halusin testata lähes tuliterää telttaani oikeissa retkiolosuhteissa!).
Don oli soittanut puistonvartijoille tiedustellakseen reitin kuntoa, mutta kukaan heistä ei ollut tänä vuonna käynyt siellä, mikä kertonee jotain alueen syrjäisyydestä. Muutama vuosi sitten vuorten yli pyyhkäisi rankkasade aiheuttaen suuria tulvia ja kivivyöryjä ympäri aluetta. Luvassa oli siis joenylityksiä kahlaten, koska rakennetut sillat olivat huuhtoutuneet pois. Reittiä käyttävät myös hevoset: järvellä on kaupallinen metsästysmaja.
Olin hiukan huolissani omasta vaelluskestävyydestäni täyteen pakatun ison rinkan kanssa varsinkin ylämäissä – kipuamista kun en ollut päässyt littanassa kotimaassa harjoittelemaan. Reitin alku vaikutti kuitenkin inhimilliseltä, joskin se oli osittain umpeenkasvanut ja täynnä kaatuilleita puita.
Ensimmäinen joenylitys koitti tuota pikaa. Massiivinen kivivyöry oli muuttanut joenuomaa, ja reittimerkeiksi harvakseltaan puihin ripustetut nauhat olivat välillä kateissa. Vaelluskengät vaihdettiin tossuihin, ja kahlasimme pohkeisiin ulottuvassa hyisessä vedessä. Eihän se niin kauheaa ollutkaan!
Hevosten tallaama polku muuttui metsän siimeksessä mutaisemmaksi. Don esitteli polun vieressä kasvavia huckleberry-pensaita (Amerikan pensasmustikka), jotka olivat täynnä pulleita sinisiä marjoja. Karhujen herkkua, kuulemma. Koska karhuista ei näkynyt merkkejä, uskaltauduimme syömään niitä. Uusi tuttavuus minulle, vähän mustikkamaisia mutta makeampia olivat!
Reitin piti olla noin 12 km pitkä. Helppo nakki, ajattelin. Joenylityksiä tuli laskujeni mukaan yhteensä seitsemän, ja osa piti suorittaa kovan ja syvän virtauksen vuoksi kaatuneita puunrunkoja pitkin. Muutama hermojaraastava tasapainoiluhetki koettiin. Ensimmäiset tunnit ylämäki oli maltillista, mutta sitten koitti yllätys: polku lähti nousemaan jyrkkää rinnettä siksakkina, ja nousua tulisi lähes 700m viimeisen parin kilometrin matkalla! Hiki alkoi virrata ja jalkalihakset olivat maitohapoilla. Punnerrus ei tuntunut tuottavan mitään tulosta.
Vihdoin pääsimme kukkaniitylle, jonka takana mökki kuulemma olisi. Lampsittiin kuitenkin vielä ikuisuudelta tuntuva puoli tuntia, ennen kuin edessä avautui upea turkoosi erämaajärvi. Edessä näkyvä mökki ei sittenkään vielä ollut autiotupamme, vaan metsästysmaja. Puuh, vielä muutama sata metriä…
Ja siinä se sitten oli: pieni hirsimökki, joka oli rakennettu kyltin mukaan vuonna 1964. Mökki sijaitsi puiden katveessa, mutta vajaan sadan metrin päässä aukeni pikkuiselta nurmikkoiselta niemeltä hulppea näkymä ympäri järven. Toisessa päässä järveä oli vieläpä koristeena käsittämätön vesiputous. Ihan kuin jossain sadussa!
Ei kun leiri pystyyn. Halusin varmuudeksi nukkua yöni lähellä mökkiä ukkosmyrskyjen tai potentiaalisten villieläinten varalta, joten pystytin telttani ei-ihan-tasaiseen kohtaan mökin viereen. Huomasin, että naapurinani oli kolumbian maaorava, ja kompastuin sen koloon joka kerta telttaan kömpiessäni.
Kokeneet eläkeläisretkeilijät olivat organisoineet kuusihenkisen porukkamme kahteen ruokakuntaan. Jane ja Steve olivat valmistaneet meille itse ateriat kuivaten chili con carnea ja ties mitä herkkua illallisiksi. Vaikka minun ei edes tarvinnut kantaa yhteisruokia, oli rinkkani paljon painavampi kuin heidän. Mielestäni minulla ei taaskaan ollut mitään turhaa mukana… Eläkeläiset naureskelivat, että nuorena tuli vielä kirjoteltua muistilistoja mukaan otettavista tavaroista, mutta vuosikymmenten kokemuksella sitä nykyään vaan heittelee kaiken olennaisen reppuun ja lähtee matkaan.
No, ihan kaikki olennainen ei kuitenkaan ollut päätynyt tällä metodilla mukaan: yksi oli unohtanut pitkät housut ja värjötteli koko matkan shortseissa ja sadehousuissa, kaksi oli unohtanut varapatterit SteriPen-vedenpuhdistimiinsa, jotka lakkasivat kummatkin toimimasta. Myös jälkiruuat olivat unohtuneet, samoin kaasupulloista osa oli jäänyt autoon, joten turhaan ei saanut vettä keitellä. Minä sitten jakelin vedenpuhdistustablettejani ja karkkia, kun makeahammasta alkoikin yllättäen kolottaa. Selvisi siis, miksi näiden hard core -retkeilijöiden rinkat olivat puolityhjiä!
Illan pimetessä sytytimme nuotion ja jutustelimme niitä näitä. Oli siistiä ajatella, että tänne mitä todennäköisimmin ei eksyisi muita ihmisiä, ja paikan oli ylipäätään nähnyt varsin harvalukuinen joukko. Tämä se vasta on erämaaelämää, ajattelin! Sulkeuduin telttaani nukkumaan pois jetlagia, ennen kuin oli ihan pilkkopimeää.
Informaatiota Height of the Rockies Provincial Park’ista löytyy British Columbian puistoviraston sivuilta.
