Poon Hill Trek: Ghandruk 1940m – Poon Hill 3200m – Hille 1520m
Reitti Ghandrukista Tadapaniin oli lyhyt eikä kovin mieleenpainuva. Kuljimme metsän siimeksessä rupatellen. Sini onnistui mahdollisesti bongaamaan aurinkomäyrän (ferret badger), mutta ei ehtinyt saada siitä kuvaa.
Minä puolestani aloin epäillä, että oppaamme oli matkan edetessä alkanut nautiskella muutakin kuin teetä – hän oli arvioinut tämän päivän kävelyajaksi 5 tuntia, mutta olimme laahustusvauhdillamme (joka oppaalle oli kyllä jo viikon ajalta tuttu, joten olisi luullut aika-arvion onnistuvan) perillä jo kolmen tunnin kuluttua. Lisäksi häntä laulatti kovasti, ja rakshi– viini tuoksahti hänen nauraessaan. No, eipä siinä mitään, opashommat hän kuitenkin hoiti mallikkaasti. Taisimme olla piece of cake opaskeikkojen joukossa, ehkä hän oli siksi päättänyt ottaa löysin rantein.
Ennen Tadapaniin saapumista pidimme pitkän lounastauon eräällä teetuvalla, jonka omistajan kissa oli juuri saanut pentuja! Kun äitikissa vihdoin poistui hetkeksi, meidät kutsuttiin katsomaan näitä ihania palleroita.
Tadapanista minulla olikin selkeä muistikuva neljän vuoden takaa – näkymä majatalon pihalta oli nimittäin hulppea. Sattui niin, että juuri tänään oli pilvinen päivä, eikä minkään sortin view’ta ollut näkyvillä. Pyysin kuitenkin, että saisimme saman huoneen kuin edellisellä reissullani, koska sieltä oli näkymä vuoristoon.
Keskityimme syömään pizzaa ja ranuja koko illan, ja saimme taas opastaa kamiinan käytön saloja majatalon pitäjille, kun hormi oli niin tukossa nokea, ettei se vetänyt kunnolla. Ngima käänsi ohjeemme tuhkapesän tyhjennyksestä ja hormin siivoamisesta, ja nuori poika teki työtä käskettyä. Johan alkoi vetää! Saimme nauttia lämmitetystä ruokailuhuoneesta koko illan rupatellessamme nuoren brittipariskunnan kanssa. Hekään eivät koskaan olleet kuulleet vuoristotaudista, joten kerroimme heille kauhutarinan Satun keuhkoödemasta.
Aamulla sää olikin seljennyt, ja heräsin auringon noustessa kuvaamaan Machapucharea. Aurinko lämmitti mukavasti, vaikka oli keskitalvi, ja nautimme aamiaisen pihamaalla. Tästä ei kyllä aamupalamaisemat parane, tuumasin taas kerran!
Tadapani 2706m – Ghorepani 2870m
Seuraavaksi oli vuorossa harjanteen ylitys, jonka jälkeen vuorinäkymä vaihtui. Machapucharen sijaan näkyviin tuli uskomaton vuorijono: Tukuche ja yksi maailman kasitonnisista, Dhaulagirin massiivi. Suorastaan juoksimme eteenpäin odottaen kohtaa, jossa metsässä olisi näköala-aukko. Pilviä uhkasi tulla vuorinäkymämme tielle, siksi oli hoppu päästä näköaloille. Lopulta eteen tuli Gurung Hill, aukea kukkula, jolta oli esteettömät näkymät silmän kantamattomiin.
Nyt oli aika kaivaa pillit ja ukulelet esiin, ja esittää hartaasti harjoiteltu Resham Firiri! Paikalle osui toinenkin retkiseurue, jonka opas ja kantaja liittyivät seuraamme. Yleensä ujo ja hiljainen kantajamme Cobra innostui tanssimaan! Tässä muisto upeasta keikkapaikastamme:
Laskeuduimme Ghorepaniin vielä valoisaan aikaan. Kylä näytti ihan erilaiselta kuin muistelin. Tällä kertaa saimme hotellihuoneen, josta oli näkymä Dhaulagirin massiiviin. Ei paha. Hotellissa näytti majoittuvan runsaasti nepalilaisperheitä, ja nuoriso piti yllä kohtalaista meteliä huudattaen kännyköistään musiikkia.
Selvisi, että tämä olikin Upper Ghorepani, kylän uudempi osa, ja edellisellä reissulla olimme yöpyneet kylän vanhalla puolella Lower Ghorepanissa. Tämä selitti hatarat muistikuvat.
Auringonnousu Poon Hill -kukkulalla
Lähdimme aikaisin aamulla pari tuntia ennen auringonnousua kiipeämään Poon Hill -kukkulalle, emmekä olleet ainoita. Katkeamaton lössi ihmisiä valui portaita pitkin pimeydessä huohottaen 3200 metriä korkealle mäelle, josta on ylittämättömät näkymät etenkin auringonnousun aikaan. Paikan turistikeskeisyys tuli pienenä järkytyksenä retkiseuralleni, minä olin ihmismassoja toki osannut odottaa. Vinkki: jos haluaa säästyä tungokselta, voi samat näkymät käydä ihailemassa Gurung Hilliltä. Talvessa on lisäksi se hyvä puoli, että aurinko nousee myöhemmin eikä tarvitse herätä niin aikaisin (erityisesti muusikko osaa arvostaa tätä seikkaa).
Ja nyt seuraa kuvaryöppy, tätä maisemaa kun ei voi kylliksi ihailla!
Poon Hill 3200m – Hille 1520m
Viimeisenä retkipäivänä oli haikeutta ilmassa. Nytkö se jo loppuu! Jokainen trekkipäivä oli piirtynyt mieleemme erilaisena ja tunnerikkaana kokemuksena. Tavallaan tuntui, että reissussa on oltu jo kuukausi, kun tapahtumia oli niin paljon. Toisaalta taas aika tuntui kiitäneen nopsasti ohi.
Olin varoitellut seuruetta etukäteen pahamaineisista Ullerin portaista: viime retkellä nimittäin teimme tämän kierroksen eri suuntaan, ja kun kylmiltään alkaa punnertaa tuhansia kiviportaita ylöspäin, jalat ovat melkoisen mennyttä kalua. Nyt oli sama urakka siis tiedossa alaspäin, eli huomattavasti kevyempänä versiona (tosin 1700m laskua yhden päivän aikana on sekin paljon). Jännitimme kuitenkin hiukan Satun polvia, ne kun usein reistailevat juuri alamäissä. Etenimme tarpeeksi hitaasti, eikä ongelmia onneksi tullut.
Viimeinen yösijamme sijaitsi Hillen kylässä. En ollut aiemmalla reissulla edes pysähtynyt siellä, kylä kun sijaitsi sen verran lähellä Annapurnan vaelluspolkujen lähtöpistettä, että suurin osa vaeltajista ohittaa sen. Tästä syystä kylä vaikuttikin erityisen sympaattiselta! Ei turistimassoja, vain kylän omaa asutusta idyllisten peltojen keskellä.
Me yövyimme Sushma Guesthousessa, joka jäi mieleen koko reissun persoonallisimpana ja lämminhenkisimpänä paikkana. Olimme majatalon ainoat asiakkaat. Vierashuoneet sijaitsivat selvästi perheen alkuperäiseen taloon jälkeenpäin rakennetussa osassa. Sokkeloinen talo oli siisti ja sympaattinen.
Kun olimme levänneet hetken, saimme osallistua momo-nyyttien valmistukseen! Meidän kantajamme Rinchhen oli saanut tehtäväkseen tehdä taikinan ja valmistella vihannekset. Talon väki näytti, kuinka vihannessilppu paistetaan ja maustetaan. Sitten saimme yrittää (paino sanalla yrittää) itse pyöritellä lättysistä perinteisen mallisia momoja. Niitä näkee kahta mallia: jossain päin Nepalia momoista tehdään pyöreitä ja toisaalla puolikuun muotoisia. Kumpikin muoto oli todella vaikea saada onnistumaan, ja tunaroituani pari lettua reiälliseksi luovutin, ja päätin keskittyä operaation dokumentointiin. Vanhempi kantajamme Cobra oli erityisen hyvä momon pyörittäjä, hänellä kun on vaimonsa kanssa Kathmandussa lounasruokala.
Kun momoja oli tarpeeksi, ne aseteltiin höyrykeittimeen (momot voi myös uppopaistaa, mutta me pidimme enemmän höyrytetyistä) ja sitten vaan odoteltiin. Hetken päästä saimme nauttia omien kättenne tuotoksista niin, että olimme lopulta aivan täynnä! Olipa ihana viimeinen ilta koko tiimimme kanssa! Se teki entistä haikeammaksi tosiasian, että huomisen jälkeen emme ehkä kohtaisi enää super-ihania kantajiamme Rinchheniä ja Cobraa.
Elävää kuvaa reissun toiselta puoliskolta:
Voit lukea tarinan edellisen osan täältä.
