Hapuilua luminietoksissa: Takakkaw Falls ja Yoho Valley Trail
Yohon kansallispuistossa sijaitsevalle Takakkaw Falls’ille johtaa 14 km mittainen pikkutie pääväylältä. Tien virallinen avaamispäivä oli 19. kesäkuuta, mutta tänä vuonna oli vihjailtu sen aukeavan jo aiemmin, koska talvi oli ollut vähäluminen. Luntahan nyt ei autoteillä kesäkuussa enää ole, mutta kiemurtelevalla tiellä oli muutamia kohtia, jotka olivat vaarassa jäädä ylempää purkautuvien lumivyöryjen alle. Nämä osiot siis piti tarkistaa, ennen kuin tie voitiin avata. Seurasimme jännityksellä, ehtisimmekö nähdä spektaakkelimaisen vesiputouksen ennen lähtöämme alueelta.
Onni oli puolellamme, ja tie avattiin 5 päivää ennen virallista aikaa! Myös alueella kulkevat vaelluspolut olivat kulkukelpoisia – näin ainakin Lake Louisen kansallispuistotoimistosta kerrottiin. Aloitimme päivän turistilaumojen seassa ihaillen Takakkaw’n vesiputousta.
Cree-kielen sana ’takakkaw’ merkitsee suurenmoista, ja kyllä, sitä se todella oli! Putouksen valtavaa korkeutta oli mahdoton käsittää: jäimme ihailemaan sitä jonkin matkan päästä, mutta etäisyyttä taisi sittenkin olla sen verran paljon, että myöhemmin valokuvia katsellessa se ei näyttänyt lainkaan yli 200 metriä korkealta. Vapaata pudotusta putouksessa sanotaan olevan huimat 254 metriä (joissakin lähteissä tosin mainitaan jopa 384m korkeus, ota tuosta nyt sitten selvää…).
Iloinen aussimies Brisbanesta tarjoutui oma-aloitteisesti ottamaan meistä kimppakuvia. Vaikka olimme jo pikkuhiljaa tottuneet siihen, että sydämelliset kanadalaiset tuntuvat aina olevan hyvällä tuulella ja tuntemattomiakin moikkaillaan, lähenteli tämän hyvin ruskettuneen sedän iloisuus jo ihan uutta mittakaavaa. Australian auringolla lienee osuutta asiaan… Päivämme sai totisesti hyväntuulisen alun! Lähdimme hymyillen lampsimaan Yoho Valley Trailia pitkin edessäpäin odottaville vesiputouksille ja järville.
Koska reitti oli vasta kolmatta päivää auki, saimme kävellä rauhassa. Polku kulki laakean Yohon laakson halki ja alkoi pikkuhiljaa kivuta metsän läpi ylemmäs. Pidimme evästauon Duchesnayn aavemaisella järvellä. Sitten seurasi lisää vesiputouksia: Point Lace Falls (Pitsiputoukset) valuivat laajalla alueella kalliota pitkin, kun taas Angel’s Staircase Falls oli kapea ja korkea. Tässä vaiheessa näimme muutaman muunkin ihmisen, ja huojennuimme, ettei meidän tarvinnut kahdestaan metelöidä karhujen loitontamiseksi. Jatkoimme matkaa Yoho-joen viertä kulkien, ja ihmettelimme matkalla vielä Yoho Gorge -koskea.
Seuraava vesiputous, Laughing Falls (Nauravat vesiputoukset) olikin varsin vaikuttava: vaikka korkeutta oli vain 30 metriä, putouksesta syöksyvän veden määrä oli valtaisa. Vesi teki hyppäyksen, joka näytti siltä, kuin se olisi tosiaan nauranut.
Laughing Fallsin kohdalla polku jakautui kahteen suuntaan. Jatkamalla Yohon laaksoa vielä pidemmälle olisi nähnyt kuuluisan Twin Fallsin (Kaksosputoukset) ja useita muita vesiputouksia. Me päätimme lähteä ylös laaksosta kohti Iceline Trailia. Tämä reitti kulkee puurajan yläpuolella, ja näkymien yli Yohon laakson pitäisi olla hulppeat.
Huomasimme kulkevamme taas yksin. Ilmeisesti muut vaeltajat olivat jatkaneet laaksoa eteenpäin. Tulimme kuohuvan kosken ylittävälle sillalle, jonka eteen oli kaatunut kuusi. Myös kaiteet puuttuivat. Reittiä ei sittenkään ollut ehditty kunnostaa tänä vuonna. No, yli vaan ja eteenpäin! Tulimme kuvankauniille lammelle, jota ei ollut merkitty karttaan. Lopulta löysimme myös isomman lammen, Celeste Laken, jonka sentään kartassa näkyi. Kohta pääsisimme Iceline Trailille!
Reitin noustessa korkeammalle alkoi vastaan tulla lumiläiskiä. Lumessa näkyi yhdet jo sulaneet kengänjäljet, joten taisimme olla pitkään aikaan ensimmäiset kulkijat ainakin tällä pätkällä. Onneksi housunlahkeissani oli nipsukat, jotka saattoi kiinnittää kengännauhoihin niin, ettei lumi päässyt kenkiin. Lumi alkoi yllättäen syventyä, ja lopulta paljasta maata ei ollut nähtävissä lainkaan. Samassa vastaan pölähti viiden melko rasittuneen näköisen amerikkalais- ja brittinuoren joukkio. He olivat aloittaneet vaelluksen toiseen suuntaan kuin me. Heillä ei ollut karttaa, ja he kyselivät, ovatko oikealla reitillä. He varoittivat, että edessä olisi paljon lunta (heppoisesta varustuksesta päättelimme, että vähäisempikin lumimäärä varmaan tuntui heistä paljolta…).
Jatkoimme matkaa vihellellen. Kotvasen kuluttua eteen tuli kyltti: Trail closed. Mitä? Mistä äskeinen porukka sitten oli kulkenut? Kengänjälkiäkään ei näkynyt… Kartasta ja kännykän navigaattorista selvisi, että kyltti koski vanhaa polkua, joka ei ollut käytössä. Uuden polun piti jatkua siksakkia ylös rinnettä. Mutta mitään merkkejä polusta ei ollut nähtävissä! Kaivelin varttitunnin ajan nietoksia yrittäen havaita polkua, mutta tuloksetta. Puihinkaan ei täällä ollut merkitty reittiä… Olimme kadottaneet nuorisoporukan jäljet jo ilmeisesti ennen lumialueelle tuloa. He olivat varmaankin tulleet jostain metsän keskeltä ilman tietoa reitistä.
Edessäpäin näkyi mustia pilviä. Sitten alkoi kuulua uhkaavaa jyrinää. Harkitsimme hetken, pitäisikö vain lähteä rämpimään reisiin asti ulottuvassa hangessa rinnettä ylös, kunnes saavuttaisimme puuttoman alueen, mutta suuntana oli juuri se, missä ukkonen tuntui pauhaavan. Puuton, korkea alue ja ukkonen ei tuntunut fiksulta yhdistelmältä, vaikka sitä reittiä (jos edes löytäisimme polun) olisi perille enää seitsemän kilometriä. Ei siis auttanut muu kuin kääntyä samoja jälkiä takaisin. Pahus! Olin niin halunnut nähdä Iceline Trailin maisemat!
Lievän ärsytyksen vallassa melkein juoksimme polkua pitkin – se oli onneksi alamäkeä koko matkan, joten lähinnä jalkapohjat olivat koetuksella. Huljuttelin kuumottavia jalkojani Laughing Fallsin jäisissä kuohuissa. Yhdentoista kilometrin paluumatkasta oli taittunut jo yli puolet, ja tiesin, että olimme tehneet oikean ratkaisun reitin valinnassa. Juttu alkoi taas luistaa, ja saimme ihailla laiskasti kivellä möllöttävää kaksiväristä murmelia!
Yohon laakso ja jo kaukaa siintävä Takakkaw Falls näyttivät iltavalossa vieläkin hienommilta. Harmistus oli jo kaikonnut kokonaan, kun pääsimme vihdoin 23 km käveltyämme takaisin autolle. Yhtäkkiä pari amerikkalaisvaeltajaa pölähti automme luo. ”Hyvänen aika, te pääsitte takaisin autolle! Minne oikein katositte?” he ihmettelivät huolestuneen oloisina. Olimme nähneet heidät pariin otteeseen polulla. Kävi ilmi, että kaikki muut vaeltajat jatkoivat Yoho Valley Trailia pitkin Twin Fallsille ja palasivat samaa reittiä takaisin, ja ainoastaan me yritimme tehdä lenkin korkeammalle Iceline Trailin kautta. Kun he kuulivat eksymisestämme ja ukkosesta, vaikuttivat he ymmärrettävän tyytyväisiltä omaan reittivalintaansa. No, jääpähän taas jotain katsottavaa ensi kerraksi. Alueella on useita telttapaikkoja ja vuokramökkejäkin – seuraavalla kerralla emme ehkä yritä kahmaista koko aluetta päivässä… Lienee myös parasta retkeillä ihan oikeaan sesonkiaikaan heinä-elokuussa!
Alla linkki videopätkään vaellukselta, mikäli haluaa päästä tunnelmaan pitemmän oppimäärän kautta! Aloittelevan action-kameran käyttäjän jälki tosin ei ole vielä kovin hienostunutta. 😉