Helikopteriretkeilyä Mount Assiniboine -vuorella

Viime vuonna näin ensi kertaa vilauksen Mount Assiniboine -vuoresta: seisoimme ystäväni Sadun kanssa Harveyn solalla Banffin kansallispuistossa ja tuijotimme kaukana siintävää uljasta, täydellisen pyramidimaista vuorenhuippua.

Haaveilu Kalliovuorten Matterhorniksi kutsutun vuoren lähemmästä tarkastelusta ei ajan mittaan vähentynyt. Tämän kesän matkaa suunnitellessa päätin, että pääkohteena olisi Mount Assiniboine.

Vuori on saanut nimensä samannimisestä alkuperäiskansasta: sana on ranskankielinen translitterointi ojibwe-kansan naapureistaan käyttämästä nimestä asiniibwaan. Se tarkoittaa ihmisiä, jotka valmistavat ruoan kuumilla kivillä. Assiniboine-kansa taas kutsuu itseään nimellä hohe nakota.

Kanadalaiset vaelluskaverini eivät innostuneet lähtemään seurakseni Mount Assiniboine Provincial Parkiin, koska oli huippusesonki ja paikka kuhisi turisteja. Nelisenkymmentä vuotta Kalliovuoria koluttuaan he suosivat syrjäisempiä alueita. Niinpä päätin ilmoittautua tunnetun vuorimatkajärjestäjän, Yamnuska Mountain Adventuresin viisipäiväiselle opastetulle retkelle. Olihan valmismatkalla toki hintaa, mutta se sisälsi kaiken ruoista helikopterikuljetukseen vuoren kupeeseen. Täyshoito kuulosti erinomaisen stressivapaalta vaihtoehdolta!

Vaellusseuraa neljästä maanosasta

Aamuvarhaisella Yamnuskan pikkubussi kokosi retkelle osallistujia majapaikoistaan ympäri Canmoren kaupunkia. Kokoonnuimme firman toimistolla. Ryhmämme oli nuorekas ja kansainvälinen: australialainen nuoripari Brisbanesta, opiskelija Sydneystä, kaksi yksin matkaavaa japanilaista naista, yksi eläköitynyt herra Calgarysta ja minä. Oppaanamme toimi paljasjalkainen canmorelainen Sarah, kilpa-uransa lopettanut ampumahiihtäjä, joka oli osallistunut mm. Vancouverin talviolympialaisiin. Japanilaisia varten mukaan tuli vielä apuopas, ehkä universumin pirtein ihminen, kanadalaistunut japanilais-kiinalainen Haruhi.

Sarah piti esittelyn tulevien päivien retkiohjelmasta. Katsoimme myös sääennusteen, joka näytti osin sateiselta. Pöytä oli ladattu täyteen ruokaa, joka meidän tuli sijoittaa rinkkoihimme. Minua ja calgarylaista Frediä lukuun ottamatta tämä oli kaikille ensimmäinen usean päivän mittainen patikointiretki. Useimmat osallistujat myös vuokrasivat rinkan, teltan ja makuuvermeet Yamnuskalta.

Helikopterin kyydissä – huijaten vuorille?

Meidät kyydittiin vajaan tunnin ajomatkan päässä olevalle Mount Shark’in helikopterikentälle odottelemaan lentoa vuorille. Olin matkaa suunnitellessa tuuminut, että helikopterikyyti tuntuu melkein huijaukselta: jos kerran vaeltamaan lähdetään, niin kävellään koko matka! Seitsemän minuutin lento kylläkin säästi meiltä 28km, eli kaksi päivää kävelymatkaa. Kun olimme ladanneet viiden päivän ruuat yhdeksälle ihmiselle rinkkoihimme, aloin tulla toisiin aatoksiin: heli-hiking oli sittenkin ihan hyvä idea! Olin nimittäin kahminut reppuuni painavimmat ruuat, kun näytin olevan pakkaamisessa hiukan tehokkaampi kuin muut osallistujat. Lopputuloksena sain repun juuri ja juuri omin avuin punnerrettua selkääni, mistä päättelin, että se painoi varmaankin jotain 25-27kg väliltä. Matkatoimisto ei ollut järjestänyt ihan kevyimpiä mahdollisia ruokia meille, vaan laukussani pullotti kinkkua, juustoa, makkaroita ja muuta herkkua.

Tämä olikin ensimmäinen helikopterilentoni! Lentosysteemin seuraaminen oli viihdyttävää touhua. Hiekkakentällä tungeksi kansainvälisiä ryhmiä. Helikopterit liikennöivät Mount Sharkin ja Mount Assiniboinen välillä kolmena päivänä viikossa. Yksittäinen lento ei ole mahdottoman kallis, muistaakseni noin 110 euroa, joten heli-hiking on varsin suosittua puuhaa. Etenkin kiipeilyryhmät, jotka kiipeävät itse Mount Assiniboinen huipulle säästävät melkoisesti energiaa, kun painavia kamppeita ei tarvitse raahata mukanaan useita päiviä. Myös pelkät tavaransa voi lennättää helikopterilla leirintäalueelle, ja kävellä itse pikkurepun kanssa (monet pitkänmatkan juoksijat ja parempikuntoiset haikkaajat näyttivät suosivan tätä metodia).

Tämän päivän lennoille oli ilmoittautunut yhteensä 136 ihmistä, eli melkoinen kuhina kävi alueella. Noin kymmenen minuutin välein toinen kopteri saapui ja toinen lähti. Puolentoista tunnin odottelun jälkeen tuli meidän vuoromme. Laukunheittäjät kirjaimellisesti heittäytyivät laukkukasan päälle aina helikopterin lähestyessä, että mitään ei lentäisi roottoreihin. Juoksimme vuorollamme kopterin sisään. Oli mahtava tunne, kun laite yhtäkkiä nousi tasaisesti ilmaan kuin hissi, ja sitten maisemat avautuivat alapuolellamme! En tiennyt, olisiko kallisarvoiset seitsemän minuuttia kannattanut käyttää kuvien räpsimiseen vai lennosta nauttimiseen! No, muutaman kuvan sentään sain otettua, vaikka riemu loppuikin lyhyeen. Olimme perillä keskellä vuoria, ja odottelimme oman ryhmämme kokoontumista. Hillittömän painavat rinkat selässämme tuijottelimme käsittämättömän upeaa maisemaa.

Vuoriston paras sauna!

Muutaman sadan metrin päässä pysähdyimme tankkaamaan juomavettä Mount Assiniboine Lodge’lla. Tämä tyyris majatalo on oikeastaan mökkikylä, ja päärakennuksessa on ravintola ja muutamia huoneita. Paikka rakennettiin Kanadan Kalliovuorten ensimmäiseksi takamaiden hiihtomajaksi 1920-luvulla. Olin jo ennen matkaa lukenut, että mökkikylässä on myös sauna! Sehän piti ehdottomasti testata, vaikka edellistalven kokemukset kanadalaisista saunoista eivät olleet kovin rohkaisevia.

Raahustimme parin kilometrin matkan Magog-järven vierustaa leirintäalueelle. Siellä kävikin kuhina: tälle leiripaikalle telttapaikkoja ei varata etukäteen, vaan ne täytetään saapumisjärjestyksessä. Saimme leirintäalueen viimeiset viralliset telttapaikat, ja seuraavat seurueet joutuivat siirtymään overflow –alueelle. Suoraan sanottuna olisin itsekin halunnut sinne, sillä viralliset telttapaikat on aina sijoitettu metsän siimekseen niin, etteivät teltat häiritse maisemaa. Näin ollen teltoista käsin ei myöskään näe maisemia. Overflow sen sijaan oli upealla niityllä, josta oli paraatinäkymät vuoristoon! No, toisaalta käymälä, keittiökatos ja ruokalokerot olivat lähempänä telttojamme, eikä keskiyön vessareissuilla tarvitsisi pelätä väijyviä eläimiä.

Vaikka oli vasta iltapäivä, ensimmäiselle päivälle ei ollut suunniteltu sen kummempaa ohjelmaa. Olin olettanut, että illan ratoksi vähintäänkin kiipeämme jollekin pienelle nyppylälle, mutta ei – tämähän oli oikea lepoloma eläkeläiskavereideni kanssa vaeltamiseen verrattuna! Leirin pystytettyämme olikin jo aika lähteä saunomaan. Ja oi, mikä sauna se olikaan! Majatalon pitäjä oli innoissaan, kun kuuli, että paikalle saatiin oikea suomalainen testaamaan saunaa. Hän osoitti rakennuksen vieressä kasvavaa puskaa ja sanoi, että saisin katkoa siitä risuja vihdaksi, ”te kun kuulemma käytätte jotain oksia itsenne hakkaamiseen siellä Suomessa”. Saunan oli rakentanutkin joku suomalainen, kuulemma.

Ulkoisesti sauna näytti lähes normaalilta, mutta ovessa oli jälleen varoitus siitä, kuinka vettä saisi heittää kiukaalle ainoastaan pikku tilkan kerrallaan, etteivät kivet jäähdy ja saunan seinät kärsi kosteusvaurioista. Ihan oikein sitä ei sitten vissiin ollut rakennettu… Mutta ne maisemat! Vastaavaa saunanikkunanäkymää ei todennäköisesti maapallolta löydy. Olin mykistynyt. Liian alhaiseksi jäänyt lämpötilakin unohtui, kun tuijotin auringonlaskussa hohtavaa vuorta. Tänne oli pakko päästä seuraavana päivänä uudestaan (ja vannottaa majatalonpitäjää lämmittämään sauna huolellisemmin)! Olin kuin taivaassa saunomisen jälkeen, ja tallustin tyytyväisenä parin kilometrin matkan itsekseni takaisin leiriimme, kun kukaan muu ei ollut innostunut saunomisideasta. Muistin jossain kohtaa hiukan vihellellä ja lauleskella karhujen hätyyttämiseksi, kun polku kulki pusikossa, vaikka epäilin, etteivät ne sentään liikkuisi näin tiheästi kansoitetulla alueella. Tämä olettamus osoittautui kuitenkin seuraavana päivänä hyvin virheelliseksi!