Hiihtokokelas Bow-järven jäällä
Tuli sitten se hetki, että minunkin piti suostua laittamaan sukset jalkaan. Viimeisimmät hiihtokokemukseni ennen tätä talvea olivat jostain yli parinkymmenen vuoden takaa, joten Kanadan-matkaa suunnitellessa piti alkaa kysellä tuttavilta suksia lainaksi harjoittelua varten, jotta olisin välttynyt totaaliselta itseni nolaamiselta. Kanadassa toki sana ”hiihto”, skiing, merkitsee useimmiten laskettelua, josta minulla ei ole senkään vertaa kokemusta kuin perinteisestä murtomaahiihdosta. Kanadalaiset tuttavani ovat kuitenkin vannoutuneita murtomaahiihtäjiä ja kuuluvat kaupunkinsa aktiiviseen hiihtokerhoon, Parkland Crosscountry Ski Clubiin. Jane oli jopa nuorempana kilpaillut aktiivisesti lajissa.
Hiihtokerholla oli sopivasti ryhmämatka juuri minun vierailuni aikana, ja minutkin oli ilmoitettu kahden päivän hiihtovaellusretkelle Jasperin kansallispuiston helpohkolle reitille. Reitillä käytettävä hiihtotyyli ei tosin oikein selvinnyt minulle etukäteen: sukset kuulemma eivät ole laskettelusukset eivätkä ihan murtomaasuksetkaan, vaan jotain siltä väliltä. Mutta kerrottiin, että ei olisi pakko lasketella, joten kokemuksen puutteesta ei kuulemma olisi haittaa. Varmuuden vuoksi Jane ja Steve päättivät kuitenkin tarkistaa hiihtotaitoni helpolla järvireitillä, joten ensikosketukseni näihin vaellussuksiin sain Bow-järven jäällä.
Sain lainaksi Janen vanhan suksisetin. Välineet olivat retro-henkiset pitkät telemark-sukset sekä nahkaiset, matalavartiset monot. Ylämäkien ajaksi suksien pohjiin laitettiin nousukarvat. Järven jäällä oli lunta, joka oli kovettunut kivikovaksi, eikä varsinaista latua tai uria suksille ollut. Ne lipsuivat ja luistivat joka suuntaan. Ei minkäänlaista pitoa. Voi ei, kouluaikojen hiihtopainajaiseni alkoivat muistua mieleen… Onneksi maisemat kompensoivat epämukavuuden! Olin edellisenä kesänä lymynnyt turkoosin Bow-järven reunaa kiertävällä vaelluspolulla sateisena päivänä karhuja peläten. Nyt, auringon häikäistessä pilvettömältä taivaalta koko paikka vaikutti aivan eri maailmalta.
Hiihdimme läpi osittain sulan puron, jonka yli meni latu (tai siis kapea, suoraan virtaavaan veteen viettävä kaistale). Pelkäsin, että liu’un lipsuvilla suksillani suoraan puroon, mutta kuin ihmeen kaupalla sain pysyteltyä kaistaleen päällä. Matka jatkui parisen kilometriä järven suistoa pitkin. Kesäreitistä poiketen siirryimme metsän siimekseen ja aloimme kavuta ylämäkeä. Kiinnitimme suksiin nousukarvat. Sellaisiakaan en ollut ennen käyttänyt. Ne olivat todella tehokkaat, eivätkä sukset liukuneet milliäkään taaksepäin edes jyrkässä ylämäessä!
Reitti oli kiemurteleva ja töyssyinen, ja lisäksi piti varoa mahdollisesti vastaan laskevia hiihtäjiä. Tämä reitti johti kuuluisalle Bow Hut –hiihtomajalle. Se on Kanadan Alppiklubin omistama maja ja vapaalaskijoiden sekä hiihtovaeltajien suosima tukikohta. Majalle menevällä reitillä on yksi lumivyöryaltis kohta, ja juuri siinä kohdassa Janen ja Steven hiihtokerhon ryhmä oli muutamia viikkoja aiemmin joutunut vyöryyn. Yön pelastushelikopteria odoteltuaan kolme uhria ja seitsemän muuta ryhmän jäsentä saatiin pelastettua, eikä kukaan menettänyt henkeään.
Onnettomuus ei silti vähentänyt hiihtoreitin suosiota, ja meidät ohitti tuon tuosta hiihtoryhmiä suurten rinkkojen kanssa. Hiihtomajalta voi tehdä useamman päivän vaelluksen jättimäisen Wapta-jäätikön yli.
Me hiihdimme hiukan matkaa mäkeä ylöspäin ja katsastimme näköalat Bow Glacierin vesiputouksille, jotka näin talvella olivat jäässä. Edelliskesän vaelluksella olin seisoskellut aivan vesiputouksen alla ja nähnyt alueen toisesta suunnasta. Aurinko alkoi porottaa yhä lämpimämmin, ja epäilyttävän näköinen lumimassa jyrkässä rinteessä näytti minusta siltä, kuin se olisi hetkenä minä hyvänsä voinut luiskahtaa päälleni. Lähdimme siis alaspäin.
Kiemurteleva reitti puiden välissä jyrkkään alamäkeen ei tosiaankaan ollut mikään aloittelijalle sopiva rinne, varsinkaan kun en ollut keksinyt, kuinka telemark-suksia oikein käännetään vauhdissa. Jätin varmuudeksi nousukarvat suksiin myös alamäessä, jottei vauhti äityisi liian suureksi. Steve ja Jane päättivät laskea lyhyemmillä suksillaan ilman karvoja, mutta heillekin rinne vaikutti melko haastavalta. Onneksi olimme niin matalalla, että saavuimme tasamaalle melko pian, eikä tarvinnut enää pelätä törmäävänsä holtittomasti puuhun!
Hiihtokokeilu oli onnistunut, ja se, että edes tasamaalla pysyin pystyssä, riitti ilmeisesti vakuuttamaan matkaseurani siitä, että kykenisin osallistumaan seuraavan päivän hiihtovaellukselle. Hiukan silti alkoi jännittää, koska en tosiaankaan tiennyt, kuinka jyrkkiä rinteitä oli tulossa…
