Husky-painia Huippuvuorilla

Maaliskuussa Huippuvuorten talviaktiviteetit rajoittuvat pienemmälle alueelle kuin kesällä, koska laivat eivät jään takia pääse vielä liikennöimään. Reviirinä on alue, johon ylettää moottorikelkalla ajaen. Pähkäilimme matkaa suunnitellessa pitkään, mitä aktiviteetteja sisällyttäisimme kolmeen päivään.

Koska kumpaakaan meistä ei houkuttanut moottorikelkan ohjaaminen, mutta olisi silti mukava päästä vähän Longyearbyenin ulkopuolelle, päädyimme koiravaljakkoajeluun. Kuten sanotaan, ”how hard can it be”? Mielikuvana oli tietysti, että pääsisimme paijaamaan söpöjä huskynpentuja ja viilettäisimme arktisen erämaan halki pehmeästi koirien vetämänä.

Sitä voi ihminen olla väärässä – tällä koiravaljakkoajelulla nimittäin meni pieleen lähes kaikki mahdollinen.

Olimme valinneet ajelun Vilmarkssenter-nimisestä pienemmästä koiravaljakkofirmasta. Ranskalaissyntyinen valjakko-opas Manon tuli hakemaan meitä hotellilta minibussilla. Meitä asiakkaita oli seitsemän, ja taisimme olla neljästä eri maasta.

Ensin puettiin oman toppa-asun päälle jättikokoinen pilkkihaalari ja hillittömän kokoiset talvikumisaappaat. Retken oli määrä kestää seitsemän tuntia, joten kylmyydeltä suojauduttiin todella huolellisesti. Lainavaatteet olivat tarpeen myös siksi, että koirat saattoivat pissiä asiakkaiden housuille tai kengille hetkenä minä hyvänsä.

Manon piti meille lyhyen ohjeistuksen, kuinka valjakkoa ohjataan. Tai oikeastaan asiakkaat eivät ohjaa, koska ainoastaan oppaan johtajakoira ymmärtää kääntymiskäskyjä ja muut vain seuraavat perässä. Manon tähdensi: kunhan muistatte nämä kaksi asiaa, mikään ei voi mennä pieleen. 1. Takana seisova ohjaaja ei saa missään olosuhteissa päästää irti ohjaustangosta, jos jarrua ei ole ankkuroitu lumeen. 2. Jarruttaminen tapahtuu astumalla toisella tai molemmilla jaloilla jarrulevyn päälle.

Kullekin asiakasparille jaettiin viiden koiran valjakko, ja saimme itse valjastaa koirat. Nämä olivat luihun näköisiä lihaskimppuja, useammasta rodusta risteytettyjä työkoiria, eivätkä niitä elokuvista tuttuja pörröisiä Alaskan-huskyja. Koirat olivat järjettömän vahvoja, mutta olivat onneksi tottuneet valjastamiseen, joten saimme homman hoidetuksi ilman oppaan avustusta.

Koirilla on keskenään tarkka hierarkia, eikä yhteiseen valjakkoon voi laittaa kuin tietyt yksilöt. Yleensä valjakkoajelut starttaavat suoraan koiratarhalta, mutta vähälumisen talven takia koko porukka kuljetettiin autolla ensin parin kilometrin päähän, missä reet odottivat. Lunta ei sielläkään ollut juuri nimeksikään, mutta sentään sepelillä ei tarvinnut kolistella.

Meidän valjakkomme määrättiin heti toiseksi opasvaljakon jälkeen, joten saimme odotella ensin, että perässä tulevien koirat kytketään vetoköysiin. Heti kun koirat olivat kiinni köysissä, ne alkoivat kiskoa aivan hullun lailla, ja meillä oli täysi työ saada pidettyä rekemme paikallaan sen aikaa, kun opasvaljakko vielä valmistautui.

Sitten lähdettiin. Istuin ensimmäiseksi reessä tarkoituksenani kuvata menoa. Huomasimme heti kättelyssä, että vaikka jarrun päällä seisoo koko painolla, lunta on niin vähän, että jarrupiikki tuskin ottaa kiinni alla olevaan jäähän, eikä hidasta koirien menoa ollenkaan. Olimme edenneet varmaankin alle sata metriä, kun vastaan tuli tuulen muovaama luminietos, jonka yli opasvaljakko oli mennyt. Meidän koiramme seurasivat reittiä, mutta pinkaisivat juuri kumpareen viiston kohdan yli niin, että rekemme kellahti nurin vauhdissa. Tästä ei ollut annettu mitään ohjetta! Lensimme molemmat kaaressa pois reestä, ja koirat pinkoivat tyhjä reki perässään opasvaljakon luo.

Juoksin täyttä vauhtia (tai mitä nyt tönkössä pilkkihaalarissa voi olettaa) valjakkosuman luo ja yritin alkaa oppaan kanssa erotella toisiinsa sotkeutuneita köysiä. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä sekaan sotkeentui vielä kolmas valjakko, jota ei myöskään jarrujen puutteessa saatu pysäytettyä.

Koiralauma haukkui ja ulvoi niin kovaa, että oppaan käskyt eivät kuuluneet. Saimme jotenkin eroteltua meidän valjakkomme sekasotkusta, ja kaikin voimin koiria valjaista pidellen pidimme ne erillään lopuista eläimistä. Sitten touhu alkoi näyttää aggressiiviselta: koirat alkoivat raadella toisiaan! Verta roiskui lumelle, ja useamman koiran turkki värjääntyi punaiseksi. Yksi väliin tullut miesasiakas jäi koko lauman alle. Mukaan oli otettu yksi koira, jolla oli juoksut, ja se oli nyt aiheuttanut massiivisen riitatilanteen muiden koirien keskuudessa.

(SATTUNEESTA SYYSTÄ KUVAMATERIAALI TÄSTÄ KOHDASTA RETKEÄ PUUTTUU.)

Tuntui siltä, kuin tappelu ei loppuisi ikinä. Viiden suteen verrattavan pedon pitely aloillaan kävi voimille, vaikka emme kumpikaan ole erityisen heiveröistä tekoa. Kun valjakot oli noin puolen tunnin kuluttua saatu selvitettyä, oli ainoa mahdollisuus palata takaisin lähtöpisteeseen, koska useampi koira oli nyt haavoittunut, ja loput olivat selvästi raatelumoodissa. Koiravaljakkoa ei noin vain käännetä 180 astetta, vaan opasvaljakko teki suuren kaaren, jota muiden tuli seurata.

Meidän edellemme siirretty valjakko jumiutui kuitenkin lumipenkereeseen. Kun koirat eivät heti päässeet eteenpäin, ne alkoivat oman valjakon kesken raadella toisiaan uudestaan! Opas oli jo ehtinyt pitkälle, eikä nähnyt meitä häntäpään kulkijoita. Kesti pitkään, ennen kuin hän ilmaantui paikalle. Saksalainen mies oli taas jäänyt koirien alle, mutta ihme ja kumma koirat eivät missään vaiheessa yrittäneet purra ihmisiä, vaikka ne olivat nähtävästi valmiita syömään toisensa.

Kaiken sortin säätämisen jälkeen pääsimme takaisin autolle, missä koirat lastattiin nopeasti kuljetusvaunuunsa ja loukkaantuneet yksilöt vietiin eläinlääkäriin. Järkytyksen vallassa olevat asiakkaat kuskattiin takaisin firman tiloihin. Jo portilla oli odottelemassa iäkkäämpi nainen, omistaja, joka ilmoitti heti, että saamme rahamme takaisin retkestä.

Pidimme pienessä grillikodassa nuotion äärellä juttutuokion ja selvitimme tapahtumien kulun. Omistaja pahoitteli syvästi tapahtunutta sekä kertoi koiravaljakkofirman raadollisesta arjesta. Pari ranskalaista oli selvästi myrtyneitä, kun yksi kolmesta lomapäivästä meni nyt hukkaan, eikä mihinkään aktiviteettiin voinut hypätä enää puolilta päivin. Muut olivat lähinnä huolissaan koirien puolesta. Hauskin sattuma oli, että yksi pariskunta oli varannut koiravaljakkoajelun kolmeksi päiväksi peräkkäin! Heillä oli ajatus, että oppivat päivä päivältä ajamaan valjakkoa paremmin… Omistaja kyseli epäuskoisena, että haluavatko he varmasti pitää varauksensa muille päiville.

Kaikesta huolimatta ikävä tilanne hoidettiin ammattimaisesti ja asiakkaat huomioiden, joten minulle jäi firmasta lopulta positiivinen kuva, eikä varmaankaan sen pahempaa koirakammoakaan päässyt syntymään (vaikken varmaankaan ihan heti suostu valjakon kyytiin).

Saimme kyydin kaupungin keskustaan, ja päätimme muutaman muun ryhmäläisen kanssa syödä lounaan yhdessä. Päädyimme ystäväni kanssa jatkamaan päivää rauhallisemman aktiviteetin parissa: tutustuimme Svalbardin museoon. Täytetyt eläimet tuntuivat varteenotettavalta vaihtoehdolta aamun kokemusten jälkeen!

Museo oli hyvin mielenkiintoinen, joten visiitti sinne on paikallaan Longyearbyenissä käydessä. Huippuvuorten historiaa, geologiaa ja eläimistöä esittelevä näyttely oli huolellisesti tehty.

Kipaisimme vielä ennen pimeän laskeutumista kirkolle, joka on rakennettu mäen päälle. Sieltä oli mukavat näkymät Longyearbyenin yli.

Illalla tuntui, kuin koko keho olisi jäänyt tiejyrän alle. Husky-painista oli jäänyt muutama mojova mustelma, ja vahvojen koirien pitely paikoillaan oli käynyt rankemman puoleisesta kuntosaliharjoittelusta! Onneksi olimme seuraavana päivänä lähdössä risteilylle – odotettavissa oli leppoisaa istuskelua ja maisemien ihailua. Mikä voisi mennä pieleen?

Lue ensimmäinen Huippuvuori-postaus täältä.