Vaellusretki Huippuvuorilla: Ymerbukta

Maaliskuisen Longyearbyen-loman jälkeen puolitoista vuotta sitten oli selvää, että haluan nähdä tämän arktisen erämaan myös kesällä. Kanadalaiset vaellustoverini olivat kateellisena katselleet kuviani vaatimattomalta kolmen päivän reissultani, ja lähettivät minulle viestin: me haluamme mukaan ensi kerralla! Älä lähde ilman meitä!

Konkarivaeltajat Susan ja Greg olivat pitkään haaveilleet Kanadan arktisten alueiden vaelluksesta, mutta yksityiskohtia selvitettyään havaitsivat, ettei moiseen reissuun olisi varaa: Nunavutin alueella sisäiset lennot sekä paikallisoppaan palvelut ja kaikki vaelluslogistiikka olisivat kustantaneet kymmeniä tuhansia dollareita. Siihen verrattuna Huippuvuorten palvelut olisivat halpaa lystiä.

Aloimme suunnitella ajankohtaa hyvissä ajoin, koska kanadalaiset aikoivat kiertää samalla Norjaa ja Ruotsia sekä piipahtaa Tanskassa. Mukaan olisi lähdössä mahdollisesti myös muutama muukin kanadalainen.

Tiimi muodostuu

Ajankohdaksi haarukoitui heinä-elokuun vaihde, ja loppujen lopuksi ryhmäämme oli kerääntynyt tuttuja ja tutun-tuttuja yhdentoista osallistujan verran! Olin tavannut kanadalaisista aiemmin neljä henkeä, ja minun puoleltani mukaan lyöttäytyi ystävä Japanista. Yksi pariskunta British Columbiasta oli uusi tuttavuus, ja lisäksi yksi kanadalainen saapui Bangkokista, hänen saksalainen työkaverinsa Singaporesta ja tämän sisar Saksasta.

Saavuimme kuka mistäkin Longyearbyeniin retkeä edeltävänä päivänä, ja kävimme illallisella fiinimmässä ravintolassa Funken Lodgessa tutustumassa toisiimme. Koko porukka oli todella innoissaan, ja vaikuttivat samanhenkisiltä, mikä on mukavaa kun on tiedossa neljä päivää telttaleirissä syrjäisessä erämaassa!

Retken ideahan tuli alunperin varsinaisesti Svalbard Wildlife Expeditionsin nuorelta oppaalta Hildeltä, jonka päiväkävelyretkelle olin osallistunut talvireissullani. Riemu oli suuri, kun firman auto kaartoi majapaikkamme pihaan ja Hilde hyppäsi ulos – mahtavaa saada tämä luotettavuutta uhkuva ammattitaitoinen, vaatimaton ja sympaattinen nainen oppaaksemme tällekin reissulle!

Ryhmän maksimikoko Wilderness Camp -retkillä on 12 henkeä, mutta kun olimme tehneet varauksen jo 9 kuukautta aiemmin, muita osallistujia ei enää retkelle otettu. Tai niin olimme luulleet: mukaan ilmaantui kuitenkin hollantilaissyntyinen oslolainen, joka oli tietämätön siitä, että ryhmän piti olla yksityinen. Noh, tämähän oli toki järjestäjän moka. Kaikeksi onneksi tulokas oli mitä miellyttävin persoona, ja hänen mukaantulonsa oli kaikin puolin sattumaa: tämä Oslon yliopiston virologian tohtori, joka toimi elektromikroskopian pääinsinöörinä, oli näet lähetetty tutkimaan meriviruksia pohjoisnavalle, mutta Tromssaan päästyään selvisi, että tutkimusalus oli haaksirikkoutunut ja matka peruuntunut. Työnantaja oli kuitenkin maksanut lennot Longyearbyeniin ja käskenyt hänen tehdä siellä jotain kivaa. Meidän onnemme, sillä tämä superfiksu ja hauska hollantilais-norjalaislisä piristi entisestään joukkuettamme ja saimme bonuksena aimo annoksen tietoa viruksista!

Luksusleiri erämaassa

Ymerbuktan vuono on yksi ison Isfjorden-vuonon, missä Longyearbyenkin sijaitsee, pienemmistä haaroista. Svalbard Wildlife Expeditionsilla on lupa pystyttää kesäisin kiinteä leiri eräälle rannalle noin kolmen kilometrin päähän Esmarkbreenin jäätiköstä. Muutama muukin toimija pitää kesäisin kiinteitä leirejä, mutta useimmat opastetut vaellukset tapahtuvat kulkemalla rinkkojen kanssa edeten. Hilde oli mainostanut retkeä ”luksusleirinä” – teltat olivat massiivisia ja korkeita, jokaiselle oli retkisänky ja lisäksi kamiinalla lämmitettävä yhteinen messiteltta. Kamoja ei tarvinnut kantaa  kuin kaksi kertaa: noin 50 metriä kumiveneestä leiriin ja sieltä pois. Joka päiväksi oli luvassa päiväretki lähiseuduille. Koko reissun onnistuminen oli kuitenkin eniten kiinni luonnonoloista: säästä ja jääkarhujen liikkeistä.

Parin tunnin laivamatkalla sää oli pilvinen, eikä ympäröiviä vuoria juuri näkynyt. Merieläimetkin loistivat poissaolollaan. Pidimme laivassa tutustumispalaverin oppaiden kanssa ja opiskelimme retken ja leirikäyttäytymisen säännöt. Hilde varoitteli, että koska leiri oli taas ollut muutaman päivän tyhjillään, oli hyvin mahdollista, että jääkarhu on käynyt repimässä teltat riekaleiksi etsiessään ruokaa. Olinkin edellisenä päivänä törmännyt Longyearbyenin urheilukaupassa tamperelaiseen Huippuvuori-oppaaseen Raineen, joka kertoi, että tällä hetkellä alueella pyöri viisi jääkarhua. Ne ilmeisesti kolusivat leirejä säännöllisesti, eivätkä juuri hätkähtäneet paukkupanoksista. Jännitys alkoi tiivistyä, kun laiva lähestyi leiriä.

Majoittuminen ja leirin säännöt

Laiva ei tietenkään päässyt rantautumaan, joten meidät lastattiin kamavuoremme kera heppoiselta näyttävään moottorikumiveneeseen kahdessa erässä. Filippiiniläinen henkilökunta ei näyttänyt olevan millänsäkään siitä, että korkea vuori tavaroita olisi voinut lumpsahtaa mereen, jos vene olisi yhtään kallistunut. Tämä olikin minusta koko retken jännittävin osuus! Ihme ja kumma kumivene pysyi pystyssä, ja saimme tavaramme kuivina leiriin.

Helpotus: leiri oli pystyssä! Seurasi leirin esittely. Osassa telttoja oli metrin-parin mittaisia palkeenkieliä, jotka oli kursittu kasaan. Ne olivat aiempia jääkarhujen tekosia. Tällä kertaa uusia reikiä ei onneksi ollut ilmaantunut. Kauimmaisena sijaitsi vessateltta. Sen edessä oli kuin olikin parin päivän ikäinen jääkarhun tassunjälki…

Erämaassa, jossa ei kasva juuri mitään ei myöskään mikään maadu, joten toilettiasiat hoidettiin muovipusseilla varustettuun liikuteltavaan pönttöön. Kaikki jätökset otettiin mukaan, kun leiristä lähdettiin. Pissihommelit sai sentään hoitaa mereen (ei kuitenkaan papereita).  Leiriä onneksi ympäröi lahdenpoukama, joka tosin laskuveden aikaan oli melko vähävetinen eikä näkösuojaakaan ollut (tähän toki kaikki tottuivat heti, eikä asia ensimmäisen vessareissun jälkeen juuri vaivannut). Vessa varattu –signaalia toimitti mela, joka tuli asettaa pystyyn vessateltan seinää vasten, kun sisällä oli joku. Tietysti eräänä kiireisenä aamuna jonotimme porukalla varttitunnin, eikä ketään kuulunut ulos. Klassinen ”unohdin laskea melan” –tapaus…

Leiri sijaitsi kolmen kilometrin päässä Esmarkbreenin jäätiköstä. Jäätikkö näytti silti sijaitsevan aivan leirin vieressä! Siitä irtosi varttitunnin välein kerrostalon kokoisia kimpaleita, ja niiden putoaminen mereen kuulosti ukkosen jyrinältä. Ensimmäisenä päivänä säpsähdin ääntä joka kerta, ja olin varma, että leiri hautautuisi hyökyaaltojen alle, mutta kyllä se jäätikkö tosiaan oli niin kaukana, ettei yksikään aalto kasvanut meidän rannallamme jään murtumisen seurauksena.

Mukana oli oppaiden lisäksi vahtikoira , toisen oppaan Evan iäkäs lemmikkihusky DJ.  Sen tehtävänä oli havaita jääkarhut ja säikyttää niitä, mutta jo leiriin saavuttuamme alkoi vaikuttaa siltä, ettei tehtävä liiemmin koiraa kiinnostanut. Se vetäytyi välittömästi kerälle ja alkoi kuorsata. Oppaat esittelivät messitelttaa kiertävän panoslankaviritelmän: jos lankaa venytti kunnolla, kulmiin asennetut kolme hätärakettia laukesivat vuorotellen. Lanka oli todella huomaamattoman värinen, ja vain yhteen kohtaan oli jätetty kuja, jota pitkin pääsi alueen sisään. Ei mennyt kuin vartti, kun Hilde tavaroita siirrellessään törmäsi panoslankaan itse, ja siitäkös pauke alkoi! ”Tältä ne siis kuulostavat” hän totesi nolona. Seuraavaksi hänen piti soittaa radiopuhelimella lähistön laivoille tiedottaakseen, että mitään hätää ei oikeasti ollut. Sitten lanka piti virittää uudestaan ja panokset vaihtaa. Melkoinen homma! (Vahinkolaukaisu tapahtui vielä toisen kerran koiran ansiosta. Kukaan ei enää hätkähtänyt pauketta, joten ei ihme, että jääkarhutkin tottuvat siihen nopeasti!)

Sitten kävimme läpi jääkarhuvahtivuorosysteemin. Jokaisella kahden hengen telttakunnalla olisi 1,5 tunnin vahtivuoro. Toinen vahtivuorolainen tähyilisi pidemmälle merelle kukkulan päältä, ja toinen turvaisi selustan leirin sisältä käsin. Jääkarhu voisi todennäköisesti lähestyä uimalla, joten etenkin merta täytyi pitää hyvin silmällä. Kun oma vahtivuoro loppui, tuli kaikki nähty raportoida seuraavalle parille, joka piti käydä herättämässä. Vahtivuoroja jatkettiin ilta-11:sta aamu-yhdeksään niin, että kaikki ehtivät saada noin kahdeksan tuntia nukkuma-aikaa. Elokuun alussa aurinko ei vielä laskenut, joten pimeydestä ei tarvinnut huolehtia, vaan aurinkolasit pysyivät silmillä kellon ympäri.

Lue seuraava osa: Melontaa Ymerbuktan jäätikkövuonossa