Kalliovuorilta preerialle: Calgary ja Red Deer
Parin upean vuorilla vietetyn viikon jälkeen oli aika lähteä kohti preeriatasankoja ja lähestyvää kotimatkaa. Sympaattisessa Canmoren kaupungissa ehdimme viettää puoli päivää, joka kului lähinnä pienissä söpöissä kaupoissa kiertelyyn. Kaupunki on yllättäen asukasluvultaan (13000) suurempi kuin viereinen turistirysä Banff. Canmore oli selvästi tehty asumista eikä turisteja varten. Satun geokätköily-harrastuksen puitteissa kiertelimme kaupungin viihtyisillä asuinalueilla, ja olisin kyllä mieluusti voinut kuvitella itseni majailemaan ihan mihin vain kaikista ihanista taloista, joista oli komeat vuori- ja jokinäkymät! Elämä takapihoilla näytti leppoisalta mahtavine grillialueineen.
Vaikka Hostelling Internationalin hostellit ovat yleensä kutakuinkin mitäänsanomattomia, on tässä yhteydessä pakko hehkuttaa Canmoren HI-hostellia: vaikka se sijaitsee kuuden kilometrin päässä keskustasta, on matka sen väärti.
Hostelli on rakennettu nätisti vuoren alarinteelle, josta aukeavat ihanat näkymät ympäri laaksoa ja lähivuoria. Hostelli on Kanadan Alppiklubin omistama, ja tunnelma on kuin jossain äveriäässä luksuskodissa: oleiluhuoneessa on takka, useita sohvaryhmiä, parkettilattiat, koko seinän mittaiset ikkunat vuorinäköalalla sekä terassi. Vieraiden käytössä on myös lukuhuone pienine kirjastoineen ja kirjotuspöytineen, todella siisti ja viihtyisä keittiö sekä toinen terassi ruokailua varten. Ulkona näytti olevan grillailualuekin. Yleiset tilat oli sisustettu kiipeilyhenkisesti vanhoilla varusteilla sun muulla. Ainoa pikku miinus oli dormi-huoneiden koko: me emme saaneet huoneeseen mahtumaan kaikkia kassejamme (niitä oli, kröhöm, aika monta…), ja osa piti jättää autoon. Parin yön kohdalla se ei toki ollut ongelma.
Edellispäivän vuorikiipeilykoitoksen jälkeen läksimme aamutuimaan ajelemaan kohti öljykaupunki Calgarya. Moottoritietä matka suhahti rapiassa tunnissa. Meillä ei ollut sen kummempia suunnitelmia kaupungin näkemiseksi, olihan meitä valistettu, että siellä ei olisi mitään nähtävää. Vuorten jäädessä taaksemme alkoi edessäpäin siintää pilvenpiirtäjistä muodostuva ydinkeskusta. Ensimmäisenä etappina oli jättimäinen ulkoilukauppa MEC (Mountain Equipment Co-op). Mopo olisi lähtenyt käsistä kaikkien ihanien ulkoilu- ja joogavaatemerkkien alerekkejä tonkiessa, ellei luottokorttia olisi vingutettu jo niin ahkerasti Banffin vaatekaupoissa… Hamstrasin kuitenkin kaikki loputkin vaelluskartat koko Kalliovuorten alueelle. On sitten, mitä suunnitella ensi kesäksi!
Keskellä pilvenpiirtäjäkeskittymää nökötti valtava Näsinneulaa muistuttava torni, Calgary Tower. Päätimme turisteerata vielä sen verran, että kävimme iltakävelyllä katsomassa auringonlaskua ja maisemia tornista. Ylimmältä näköalatasanteelta avautui upea panoraama. Kaupunki levittäytyi lähes heti ydinkeskustan ulkopuolella omakotitaloalueeksi. Litteä preeria jatkui horisonttiin, mutta länsipuolella saimme sentään vielä vilauksen rakkaista Kalliovuoristamme! Kuulokkeista sai kuunnella Calgaryn historiaa samalla, kun katseli tarinoihin liittyviä rakennuksia yläilmoista.
Hostellissa meininki oli paljon jäyhempää kuin vuorilla: muut asukit eivät paljon moikkailleet tai jutelleet, ja suurin osa tuntui olevan ainoastaan läpikulkumatkalla joko tulossa tai menossa lentokentälle. Hiukan säälien kuuntelin winnipegiläisen naisen selostusta viikon lomastaan: hän oli viettänyt sen kokonaan Calgaryssa, ja tehnyt ainoastaan päiväseltään bussiretken Kalliovuorille! Voi ei, mitä hän oli menettänyt! Meistä kun tuntui, että kahdessa viikossakin sai vasta pintaraapaisun alueesta (ja minä olin sentään asialla jo toista kertaa)!
Starttasimme matkaan aikaisin seuraavana aamuna. Meidän oli määrä tavata Aylmer Lookout -vaelluksella kohtaamamme brittipariskunta Red Deerin kaupungissa. Red Deer sijaitsee Calgaryn ja Edmontonin puolivälissä ja on Albertan osavaltion kolmanneksi suurin kaupunki. Se on saanut nimensä joesta, jota alueen alkuperäiset nakoda-intiaanit kutsuivat nimellä Waskasoo Seepee, Hirvijoki. Uudisasukkaat tosin luulivat, että hirvi vastaa eurooppalaista peuralajiketta, saksanhirveä (eng. red deer), ja tämän mukaan paikka sitten nimettiin englanniksi. Alueella kulki tärkeä kauppareitti, joka ulottui Montanasta nykyisen Edmontonin tienoille. Red Deer -joen matalikko ylitettiin nykyisen kaupungin pohjoispuolelta, ja paikka oli tärkeä kaupankäyntiasema 1700-luvun lopulta alkaen.
Uudet ystävämme, eläköityneet hard core -vaeltajat Steve ja Jane halusivat esitellä meille vielä lähialueensa luonnonpuiston, Dry Island Buffalo Jump’in. Muistelinkin lukeneeni jostain Buffalo Jumpista, mutta pieni tutkailu paljasti, että alueella oli kaksi Buffalo Jumpia: niistä kuuluisampi, Head-Smashed-In Buffalo Jump sijaitsi Calgarysta etelään, kun taas tämä pienempi ”puhvelinhyppy” oli kolmen tunnin ajomatkan päässä Calgarysta koilliseen.
Jännittävät ”Buffalo Jump” -nimet juontavat juurensa aikaan, jolloin kommunikaatio alkuperäiskansojen ja eurooppalaisten siirtolaisten välillä oli vielä hiukan hataraa. ”Buffalo” on virheellinen käännös biisonille, ja ”Jump” tässä yhteydessä merkitsee paikkaa, johon intiaanit ajoivat biisonilaumoja metsästääkseen ne ovelasti joukkona: eläimet ajettiin alas jyrkänteeltä, jolloin ne heittivät henkensä porukassa. Vastaavaa metsästysmetodia on kuulemma muinoin harrastettu myös Suomessa hirvien osalta, joten ihan pelkästään intiaanien keksinnöstä ei ole kyse.
Olimme körötelleet moottoritieltä poistumisen jälkeen viivasuoraa maalaistietä jo reilusti toista tuntia, kun edessämme yhtäkkiä avautui uskomaton näky: silmän kantamattomiin jatkuvan preerian keskellä oli hillitön maanvajoama, jonka pohjalla lirutti pikkuinen joki! Meidän oli pakko rynnätä autosta ihmettelemään luonnonmuodostelmaa. Steve kertoi, että joki oli vuosituhansien aikana kovertanut pehmeää savimaata yhä vain syvemmälle. Tällaista maaperää kutsutaan badlandiksi. Sinne tänne oli jäänyt kukkuloita, jotka näyttivät saarilta kuivahtaneen joenuoman keskellä – siitä nimitys Dry Island.
Ajoimme jyrkkää alamäkeä pitkin vajoaman pohjalle. Jos olisi yhtään satanut, sinne ei olisi kannattanut ajaa: tie muuttuu öljynliukkaaksi savivelliksi pienestäkin kosteudesta, emmekä olisi enää päässeet ylös! Steve johdatteli meitä sinne tänne muodostuneita polkuja pitkin. Mitään sen kummempia tienviittoja ei ollut. Tämä luonnonpuisto oli Provincial Park, joten sinne ei tarvinnut vaelluslupia, eikä siellä ollut yhtä hyviä fasiliteetteja kuin kansallispuistoissa.
Oli hämmentävää, kuinka erilaista luonto voi olla muutaman tunnin ajomatkan päässä Kalliovuorista! Tummien havupuiden sijaan ympärillämme kasvoi heinää, kaktuksia ja pikkuisia pensaita. Alueella oli todella vaikea suunnistaa, koska joka suunnassa näytti samalta. Steve johdatteli meitä ympäri saarekkeita ja preerian laitamia asiantuntevan oloisena, olihan tämä puisto melkein heidän takapihallaan. Hän kertoi, kuinka eräs saareke toimi hyvin maamerkkinä, ja kertoi, että alueelta oli aivan viime vuosina löydetty myös dinosaurusten luita. (Lähistöllä onkin kuuluisa Drumhellerin dinosaurusmuseo, joka jäi tällä kertaa katsastamatta.)
Steve arveli, että eräs luu saattaisi vielä olla puoliksi kaivettuna nähtävillä, joskin se oli suojattu mahdollisilta varkailta. Kiertelimme ympäriinsä, mutta oikeaa kumparetta ei tullut vastaan. Satu katsahti SportsTrackeria ja totesi, että olimme kierrelleet jo pidemmän tovin ympyrää. Steve ei meinannut uskoa, ennen kuin näki karttaan piirtyneen reitin. No, dinosauruksen luita ei nyt tällä kertaa nähty, mutta pikku vaellus oli todella mielenkiintoinen aivan erilaisen luonnon keskellä kuin missä olimme pari viikkoa liikkuneet.
Kohti Red Deeriä ajaessa näimme hugenottien valtavia maatiloja sekä biisonifarmin. Biisonit ovat kyllä pelottavimmasta päästä sorkkaeläimiä! Onneksi ne olivat turvallisesti aidan takana (vai olisikohan aita näitä köriläitä pidätellyt, jos ne olisivat halunneet tulla läpi…?).
Saavuimme Janen ja Steven kauniiseen pihapiiriin. Lähiseudulla oli vain yksi muu talo ja kaupungin keskustaan 8 kilometrin matka. Saimme kutsun samana iltana pidettävään Summer Solstice -juhlaan – mahtavaa, me kun olimme missanneet suomalaisen juhannuksen!
Jane oli leiponut valtavat tarjoomukset, ja niin olivat kaikki muutkin parikymmentä hiihtoklubilaista, jotka ilmaantuivat kaupungin puistoon. Jane ja Steve harrastavat aktiivisesti lähes kaikkea mahdollista ulkoilua, ja porukka oli heidän lähimpiä harrastustovereitaan. Tunnelma oli iloinen ja rento (välillä suorastaan hulvaton) ja meidät esiteltiin seurueelle ”metsästä adoptoituina suomalaisina”. Kun kerroimme Steven opastaneen vaellustamme Dry Islandilla, alkoi kuulua vahingoniloista hörötystä. ”Jaa että Steve OPASTI teitä? Ettekä eksyneet?” Noh, olimmehan hiukan kierrelleet ympyrää… Stevellä oli kuulemma maailman huonoin suuntavaisto. Ei ihme, ettei dinosauruksen luita löytynyt!
Puiston sisäänkäynnillä oli näkyvä kyltti, jossa luki ”Alcohol STRICTLY prohibited”. Tuhmat eläkeläiset olivat kuitenkin uhmanneet kieltoa ja kuiskivat korvaamme: ”Meillä on sitten kylmälaukut täynnä viinaa. Juodaan pahvimukeista, niin lapsiperheet eivät huomaa…” Meno ei silti yltynyt mitenkään railakkaaksi, ellei sellaiseksi lasketa runonlausuntakilpailua. Porukasta lähes jokainen oli valmistanut esitettäväksi oman tai valmiin runon, joita sitten analysoitiin humoristisin kommentein. Mekin osallistuimme, kun Satu sattui muistamaan pätkän Eino Leinon tuotantoa, jonka minä tulkkasin lennossa englanniksi.
Vatsat täynnä toinen toistaan mahtavampia pöperöitä nukuimme varmaankin reissun parhaat yöunet vieraanvaraisten isäntiemme luona (kummallekin oli oma makuu- sekä kylpyhuone!).
Seuraavana aamuna halusi energinen pariskunta vielä esitellä meille lähitienoiden hienoja pyöräilyreittejä. Meidän piti olla parin tunnin ajomatkan päässä lentokentällä iltapäivästä, joten aikaa ei liiemmälti ollut. Steve vakuutteli, että kyseessä olisi ihan pieni parin kilometrin lenkki. Puolitoista tuntia helteessä poljettuamme matkamittari näytti kuitenkin 24km… Hiki valui noroina selkää pitkin, ja meidän oli rynnättävä kotimatkalle. Onneksi Edmontonin pikkuisella lentokentällä oli aikaa vaihtaa kuivemmat päällepantavat ja hiukan rauhoittua!
Kanada on kyllä tainnut tehdä minuun sen verran lähtemättömän vaikutuksen, että jatkosuunnitelmia seuraavaan matkaan on alettava kyhätä saman tien. Sympaattiset ihmiset, uskomattoman hieno luonto ja ylipäätään matkustamisen helppous ovat lyömätön yhdistelmä!
