Mardi Himal: Kande 1800m – Pitam Deurali 2100m
Seuraavana aamuna ryhdyttiin tositoimiin. Jännitystä oli ilmassa: oliko Pispalan portailla suoritetusta kipuamiseen totuttelusta yhtään mitään hyötyä Mardi Himal -reitillä? Yksityisautomme kuljetti meidät reitin aloituspisteeseen Kanden kylään. Tästä alkoi yhdentoista päivän vaellusretki, joka oli Sadun ensimmäinen Himalaja-vaellus, ja Sinillekin ensikosketus Annapurnan alueeseen.
Kandessa tapasimme kaksi kantajaamme, nuoren opiskelijan Rinchhenin sekä iäkkäämmän, pienikokoisen mutta super-vahvan ja hulvattoman hauskan Sureyan (lempinimeltään Cobra).
Heti autosta astuttuamme minua alkoi piirittää pari tiibetiläistä korukauppiasta. Rakastan turkooseja rannekoruja, ja niitä olikin tarjolla isot säkilliset. Mutta koska olimme vasta aloittamassa trekkiä, ei rupioita ollut tuhlattavaksi asti. Ei huolta, voit kyllä maksaa euroilla, kauppiaat vakuuttivat. Pari kaunista korua löytyi, ja kaupat syntyivät. Päätin maksaa osan sovitusta hinnasta kuitenkin rupioilla – mutta koko trekkirahaston sisältävää rahapussia ei löytynytkään mistään! Olin juuri viisi minuuttia aiemmin kaivanut pussista tipin autokuskille, joten jossain lähistöllähän sen oli oltava. Kaivoin koko repun läpi tuloksetta. Rahapussin on pakko olla vielä auton penkillä, ajattelin.
Auto oli tällä välin ehätetty lastata saksalaistrekkaajilla, ja se oli juuri starttaamassa kohti kaupunkia. Säntäsin tutkimaan penkkejä – pinkin rahapussin luulisi erottuvan! Saksalaiset osallistuivat ystävällisesti etsintään. Muutaman piinaavan minuutin jälkeen helpotus oli valtava, kun rahapussi löytyi lopulta kuskin penkin alle luiskahtaneena! Mikä tuuri! Ajatella, missä pulassa olisin ollut, jos en olisi ostanut koruja! Tiibetiläiset olivat jo korut valittuani maininneet, että lapis lazuli -kivet tuovat onnea, enkä olisi voinut yhtyä uskomukseen enempää!
Vaikka oli sydäntalvi, päivä oli lämmin, ja vaatetta piti vähentää heti alkutöikseen. Parin tunnin loivan kipuamisen jälkeen saavuimme ensimmäiselle taukopaikalle Australian Campiin. Tilasimme pannullisen virkistävää inkivääriteetä, ja nautimme vuoristomaisemasta. Liikkeellä oli sydäntalvesta huolimatta jonkin verran porukkaa, lähinnä nepalilaisia viikonloppuretkeilijöitä. Mardi Himal -reitiltä saa erittäin some-kelpoisia kuvia, ja monet nepalilaisnuoret hilpaisevatkin reitin parissa-kolmessa päivässä vain räpsäistäkseen hienot Instagram-kuvat, ”kun kavereillakin”. Me olimme varanneet vaelluksen tähän osuuteen viisi päivää, joten saimme nautiskella kaikessa rauhassa teetä jokaisessa tea housessa ja lekotella tauoilla auringonpaisteessa!
Mardi Himalin vaellusreitti on tea house trekkinä (niin, että joka yö voi majoittua majataloissa, eikä telttaa tai ruokaa tarvitse kantaa mukana) melko uusi: majataloja on rakennettu joka etapille vasta viisi-kuusi vuotta sitten, ja uusia tea houseja nikkaroidaan parhaillaan. Reitti kulkee ensimmäiset päivät metsän siimeksessä, mutta nousee sitten Mardi Himal -vuorelle johtavan harjanteen päälle puurajan yläpuolelle, mistä on hulppeat näkymät. Mardi Himal on jännittävää kyllä vuorena lähes huomaamaton, koska se sulautuu näyttävän Machapuchare-vuoren rinteeseen. Reitillä ei ole varsinaisesti asuttuja kyliä, vaan ainoastaan majatalorykelmiä. Polut ovat toki olleet olemassa ikuisuuksia, kun lähiseutujen asukkaat ovat käyttäneet rinteitä jakkien ja muiden eläimien laidunmaina. ”Camp” -termit viittaavatkin näihin leiriytymispaikkoina käytettyihin etappeihin, vaikka nykyään ei teltassa tarvitsekaan nukkua.
Uudenvuoden aatto vuorilla
Teetaukoa seurasikin kotvan kuluttua lounastauko, sekin leppoisissa ja kiireettömissä tunnelmissa. Lounaaksi nautimme lähes joka päivä dal bhaat -annoksen: riisiä, linssikeittoa, peruna-currya ja pinaattia sekä jonkin sortin pikkelssiä. Dal bhaat on useimmiten paitsi turvallisin, myös hinta-laatu -suhteeltaan edullisin ruoka: se ei pääse seisomaan lämpimässä ja pilaantumaan, kun menekki on suuri (nepalilaiset eivät itse juuri muuta syökään), ja koska ruoka on tehty paikallisten makuun, se on todella hyvää, tuoretta ja mausteista. Kaiken lisäksi dal bhaatia saa santsata niin paljon kuin huvittaa samaan hintaan! (Taisin reissun aikana santsata joka ikinen päivä…)
Pothanan kylässä oli jopa muutama kauppa, ja seurueemme pääsi shoppailun makuun. Olin innoissani informoinut retkikavereitani, kuinka koru- ja pipokauppoja riittäisi joka käänteessä. Pidättäydyin itse ostoksilta näin matkan alkuvaiheessa, mutta kaduin päätöstäni jo heti seuraavana päivänä: selvisi, etteivät kauppiaat vaivaudu talvisin vuorille, kun turisteja on niin vähän. Seuraavat shoppailumahdollisuudet lienevät reilun viikon päästä! No, kaverini ainakin saivat hienot pipot ja rannekorut…
Iltapäivästä saavuimme Pitam Deuralin majatalokylään (majataloja taisi olla peräti 2 tai 3). Vaikka olimme vielä puurajan alapuolella, maisemia näkyi mukavasti joka suuntaan, etenkin majatalomme katolta. Oli uudenvuoden aatto, mutta kukaan ei tuntunut asiaa pahemmin juhlistavan. Muutama nepalilainen nuori mies tosin innostui harjoittelemaan kitaralla rämpyttämistä iltasella. Aiemmista kerroista viisastuneena mekin olimme tällä kertaa ottaneet mukaan soittimia (tämä siis lähinnä sarkastisena sivuhuomautuksena – vastaan kun on tullut useammankin kerran porukkaa, jotka tarpovat räntäsateessa kitara mukanaan, mutta esim. sade- ja toppavaatteet on turhina jätetty matkasta…). Meillä tosin oli mukana MYÖS varusteet kaikkiin mahdollisiin sääolosuhteisiin, joten minkään sortin hippi-kategoriaan emme tainneet mennä. Kerrottakoon, että joukkueestamme minä ja Satu olemme ihan oikeastikin soittotaitoisia (minä klarinetin ja Satu viulun kanssa), mutta omia soittimiamme emme ottaneet mukaan. Sen sijaan reppuihin oli tungettu muovinen ukulele sekä todella epävireinen tinapilli! Päätimme alkaa harjoitella mukaan printattua ohjelmistoa (mehän emme ilman nuotteja soita) sentään diskreetisti omassa huoneessamme, kitaran rämpyttäjät kun piinasivat koko aluetta soittaen ulkona.
Satu on sentään harjoitellut ukulelen soittoakin Tampereen Ukuleleorkesterin riveissä jo vuoden verran, mutta minun tinapillinsoittotaitoni osoittautui hyvin rajalliseksi. Osa menee tosin surkean (halvan) instrumentin piikkiin… Saimme muutamasta kappaleesta omat sovituksemme väännettyä, mutta harjoittelua pitäisi kyllä jatkaa ennen kuin kehtaisimme ”esiintyä” majatalon yhteistilassa!
Pitam Deuraliin oli osunut samaan aikaan japanilainen yksin matkustava nainen oppaansa kera. Nepalilainen opas puhui sujuvaa, kaunista japania, ja ihmettelimme, missä hän oli kielen oppinut. Hämmästykseksemme hän ei ollut koskaan käynyt Japanissa, vaan oli opetellut kielen Nepalissa. Hänen vaimonsakin kuulemma puhuu sujuvaa japania, ja he keskustelevat huvikseen kotonaan päivittäin japaniksi! Hauskaa, miten Japani-nörttiys yhdistää ihmisiä – intouduimme Sinin kanssa juttelemaan japanilaisen ja hänen oppaansa kanssa niin kiihkeästi, että neljä tuntia vierähti huomaamatta. Nainen oli jo laskeutumassa alaspäin, ja lahjoitti ylimääräiset kemialliset lämpöpussukkansa meille (japanilaiset eivät mene mihinkään potentiaalisesti kylmään ilman lämpöpussukoitaan…). Kotvan kuluttua myös hänen oppaansa lahjoitti niitä meille ison säkillisen. En ole juuri koskaan tarvinnut lämpöpussukoita mihinkään, mutta myöhemmin reissulla niistä oli arvaamattoman paljon iloa…
