Karhunkierros – Päivät 2 ja 3: Runsulammelta Juumaan
Edellisessä postauksessa alkanut vaellus Oulangan Kansallispuistossa jatkuu!
Epämiellyttävästä ja unettomasta yöstä huolimatta onnistuimme makoilemaan ohi aikaisen aamun ja pääsimme lähtemään leiristä vasta kymmenen jälkeen. Se siitä pitkästä päivästä!
Samassa leiripaikassa riippumatossaan hytissyt turkulaisretkeilijä oli annostellut retkiruokansa tarkasti ja menettänyt aamiaisensa yöllä hiirille. Reippaista ruokavarastoistamme oli välittömästi iloa, kun saimme lahjoittaa osan puuroista herralle!
Sää oli onneksi edelleen aurinkoinen. Kävimme Oulangan luontokeskuksessa lämmittelemässä ja munkkikahvilla. Onneksi emme olleet laskeneet täysin luontokeskuksen lähellä olevalla leirintäalueella majoittautumisen varaan: se kun oli suljettu jo syyskuun lopussa.
Luontokeskuksen takana oli näyttävä Kiutakönkään koski, ja päiväretkeilijöitä oli liikkeellä paljon. Muutaman kilometrin jälkeen ihmiset kuitenkin kaikkosivat ja kuljimme taas kahdestaan.
Taukoa pitäessämme alkoi jostain kaukaa kuulua kellojen kilinää. Joen vastarannalla lymysi useita poroja. Kilinä alkoi kuitenkin kuulua epäilyttävän läheltä, ja yhtäkkiä meitä vastaan polulla rymysikin toinen lauma hämmästyneen näköisiä eläimiä. Niistä suurimmalla oli käsittämättömän kokoiset sarvet. Serkku ehätti hätistää sen polulta juuri ennen kun sain siitä kuvan, mutta ehkä parempi niin! Puiden lomasta porot jatkoivat hölmistynyttä tuijotustaan rivissä seisten.
Iltapäivällä saavuimme Ansakämpälle. Olimme ajatelleet jatkaa vielä 8 kilometrin päähän Jussinkämpälle, mutta särkevät olkapäät pistivät tuumimaan, että ihanan tilavaan ja uudehkoon Ansakämppään olisikin hyvä majoittua.
Matkaa olimme sinä päivänä kulkeneet 14 kilometriä. Jäljelle jäisi siis reilusti yli 20 kilometriä. Mitäs jos käytettäisiinkin reissuun 4 päivää kolmen sijasta…? Meillä kummallakin oli koko viikko lomaa, joten pieni matkan pidennys tuskin haittaisi. Ruokaakin oli jäljellä vaikka viikoksi! Jätimme asian harkintaan ja levittäydyimme kämpän laverille.
Autiotupaan saapui lopulta neljä muutakin ihmistä. Heidän kanssaan oli mukava rupatella reittisuunnitelmista ja muusta retkeilyyn liittyvästä. Kävi ilmi, että me olimme ainoat, jotka olivat rahdanneet telttaa mukana… Kun soitin Oulangan luontokeskukseen kuukautta aiemmin ja kyselin syysloma-ajan mahdollisesta väenpaljoudesta, minulle kerrottiin, että todennäköisesti olisi kovin ruuhkaista ja ruska parhaimmillaan, ja että teltta pitäisi ehdottomasti olla. Eipä ollut ruskaa, ei ruuhkaa eikä kukaan muu ollut varautunut ulkona nukkumiseen. No, olimme sentään tarvinneet telttaa ensimmäisenä yönä, kun Runsulammen leiripaikalla ei ollut autiotupaa.
Meistä voiton tavaramäärässä vei espanjalainen valokuvaaja, pitkä mies, jonka rinkka kohosi torniksi yli hänen päänsä. Lisäksi hän kantoi toista, pienempää kamerareppua etupuolellaan. Hänen päivämatkansa eivät olleet senkään vertaa kunnianhimoisia kuin meidän: hän käveli rauhassa muutaman kilometrin autiotuvalta seuraavalle ja majoittui jo alkuiltapäivästä. Lounastettuaan hän jätti muut kamppeensa mökkiin ja lähti vielä valoisaan aikaan valokuvailemaan metsään.
Onneksi emme olleet ainoita suursyömäreitä tuvassa: eräs yksin vaeltava mies oli raahannut jo viisi päivää kuuden tuoreen munan kennoa sekä paria pekonipakettia mukanaan. Nyt oli kuulemma oikea aika tuhota ruuat, ja me mieluusti autoimme tehtävässä! Aamuhämärässä, otsalamppujen valossa ja tulen rätistessä kamiinassa popsimme eväitä ja tarinoimme niitä näitä. Lämpimässä tuvassa nukuttu yö oli selvästi parantanut fiiliksiä!
Nyt sitten piti päättää, kävelemmekö kerralla Juumaan asti, rapiat 20 kilometriä, vai jäämmekö metsään vielä kolmanneksi yöksi. Karttaa katsellessa selvisi, että ainoa autiotupa ennen Juumaa olisi vain kahdeksan kilometrin päässä, joten olisi haaskausta olla kävelemättä sen enempää. Päätimme yrittää kunnon rypistystä ja päästä Juumaan ennen pimeää, sillä toinen yö teltassa ei sillä hetkellä todellakaan houkutellut!
Saavuimme seuraavalle autiotuvalle, Jussinkämpälle, jo puolilta päivin. Meidän jättimäisistä ruokavarastoistamme oli jälleen iloa, kun valmistimme lounaaksi pussin tekstin mukaan kahden hengen kuiva-aterian: aivan varmasti vähintään nelihenkiselle perheelle tarkoitetusta risotosta jäi reippaasti yli, ja parahiksi saapunut espanjalainenkin sai osansa. Hän oli onnettomasti hukannut juuri ruokailuvälineensä, joten lahjoitin vielä kaupan päälle sporkini.
Reitti siirtyi aivan joen rantaan. En tiedä, oliko vesi tavallista korkeammalla, mutta kolmenkymmenen sentin levyinen polku kirjaimellisesti rajoittui voimakkaana virtaavaan jokeen, joten sai olla tarkkana, ettei painavan kuormansa kanssa keikahtanut veteen. Välillä polku oli ilmeisesti jäänyt kokonaan veden alle, joten piti suorittaa useita puunrankojen yli kapuamisia ja agility-henkisiä reittiratkaisuja. Eteneminen oli yllättävän hidasta ja pimeä alkoi uhkaavasti laskeutua, vaikka matkaa oli vielä reippaasti jäljellä.
Säkkipimeä saapui juuri, kun pääsimme Pienen Karhunkierroksen huolellisesti hoidetuille, leveille poluille. Tässä kohtaa reittiä olisi ilmeisesti ollut koko matkan hienoimmat maisemat – mutta eipä niistä otsalampun valossa erottanut yhtään mitään! Portaita riitti (erään retkeilijän mukaan yhdessä kohdassa oli kahdeksankerroksisen kerrostalon verran nousua), mutta enimmillään 15 minuuttia kestävät kipuamiset olivat silti kevyttä kauraa, kun vertailukohtana piti vaikkapa vain Himalajan helpoimmilla reiteillä syntyviä nousuja.
Pari hurjan kuuloista koskea odotti vielä aivan reitin lopussa. Olisi ollut mukava nähdä niistä edes vilaus, mutta väsymys ja jalkapohjien jomotus aiheuttivat sen, ettei juuri tajunnut edes jännittää niiden ylityksiä. Viimeisellä riippusillalla pientä sydämentykytystä tosin aiheutti äkkipysähdys keskelle siltaa: olin ripustanut leiri-Crocsini rinkan sivuun (jostain syystä tavaramäärä ei enää viimeisenä päivänä mahtunut kokonaan rinkan sisäpuolelle), ja ne tarttuivat kapean sillan verkkokaiteeseen! Serkku oli porhaltanut edellä jo kauas, eikä kosken pauhun keskeltä muutenkaan olisi kuullut, jos olisi huutanut.
Onneksi sain Crocsit irrotettua kaiteesta ja matka jatkui pimeydessä loputtomalta tuntuvan ajan. Noin kahdeksan aikaan illalla raahustus palkittiin ja päivän saldoksi muodostui 24 km (matkalla sattui pikkuinen harharetki). Se oli siis lähes tuplasti aiempien päivien matka, joten ei ihme, että olo oli varsin rähjääntynyt. Mutta me teimme sen! Kolme päivää omavaraisesti metsässä! Hiukan yli 50 kilometriä kävelyä!
Takaisin mökille päästyämme tuntuivat sauna ja lämmin tupa taivaallisilta. Ensimmäinen pidempi (ja omia lähiseutuja kaukaisempi) Suomi-vaellus jäi mieleen opettavaisena kokemuksena. Heti kotiin päästyäni tilasin uuden, kevyen rinkan – tyhjänä vaivaiset 1,2kg painava Bergansin Rondane Lady 65L istuu jopa minun lyhyelle selälleni, ja ensikokemuksien jälkeen voisin sanoa, että painavankin kuorman kantaminen onnistuu sillä reilusti miellyttävämmin!
Kaikki kunnia omalle Suomi-neidollemme, mutta huomasin kaipaavani hienoja näköaloja hiukan tiheämmällä frekvenssillä, kuin niitä Karhunkierroksella tuli vastaan. Kenties minulle oli ennakkokäsityksenä jäänyt mielikuva, että rotkoja, koskia ja muita näköaloja piisaa tuon tuostakin. Patikointi on oikein mukava liikuntamuoto, mutta taitaa olla niin, että vuorimaisemat ovat niitä, joiden vuoksi olen valmis jatkossakin hiukan kärsimään!
Suosittelen silti Karhunkierrokseen tutustumista: se on mukava ja ei erityisen haastava ensivaellus, mikäli luonnossa liikkuminen kiinnostaa. Kesken reittiäkin on mahdollista päästä pois (esim. luontokeskukselle voi tilata taksin, mikäli haluaa keskeyttää), ja muita retkeilijöitä on taatusti liikkeellä. Siitä huolimatta saa tuntea olevansa suuren luonnon keskellä!
