Keväinen hiihtovaellus Jasperin kansallispuistossa
Sain kutsun liittyä pienen paikallisen hiihtokerhon viikonloppuretkelle Jasperin kansallispuistoon. Jane ja Steve olivat jo pitkään olleet Parkland Crosscountry Ski Clubin aktiivisia jäseniä. Yhdentoista hengen porukka kokoontui Icefields Parkwayn varrella sijaitsevaan Ramparts Creek -majataloon iltasella, ja seuraavana aamuna ryhmä suuntasi jonkin matkaa pohjoisemmas Wilcox Pass -reitin aloituspisteeseen.
Ryhmä oli hyvin järjestäytynyt, ja vaikka tapahtuma ei ollut kaupallinen, oli tällekin retkelle määrätty virallinen matkanjohtaja. Hänen tehtäviinsä kuului potentiaalisen pelastusoperaation organisointi (hän mm. kantoi satelliittipuhelinta), ja jokaisen hiihtäjän lumivyöryhälyttimet tarkistettiin ennen ladulle siirtymistä.
Nousukarvat suksenpohjissa kipusimme kiemuraista polkua ylemmäs vuoristoon. Välillä lunta oli niin vähän, että kävellen olisi ollut helpompaa edetä. Lumen laatu ei kuulemma ollut laskettelun kannalta kovin hääviä, mutta suurin osa oli tullut vain nauttimaan hiihtovaelluksesta ja maisemista, vaikka puolet porukasta olikin innokkaita vapaalaskijoita.
Niin, ja eväistä – harmaahapsiset hiihtokerholaiset vitsailivat, että hiihtoklubia kuvaa paremmin ”skiing club with an eating problem”. Tai vaihtoehtoisesti ”eating club with a skiing problem”…
Kun reitti päätyi kotvan kuluttua puurajan yläpuolelle, ei huokailusta meinannut tulla loppua: Columbian suunnattoman jääkentän eri jäätiköt loistivat laaksossa kulkevan tien toisella puolella, ja lumisena kimmeltävää vuoristoa jatkui silmän kantamattomiin. Olin lievästi sanoen kateellinen tälle porukalle, joka sai nauttia näistä näkymistä viikonloppuretkillään ympäri vuoden!
Aurinkovoidetta kului, sillä Etelä-Euroopan leveysasteilla sijaitsevilla vuorilla riitti maaliskuun lopussa auringonvaloa. Se tietenkin heijastui lumesta kasvoihin myös alhaalta! En halunnut kokea enää uudestaan sierainten palamista rakkuloille sisältäpäin, kuten tapahtui muutama vuosi sitten Intian Himalajalla vuorikiipeilyretkellä…
Hiihdettyämme seitsemisen kilometriä Wilcox-vuoren vierelle pidimme lounastauon. Minulla, retkeilyvarustefriikillä, oli tietysti mukana taas painava rinkallinen kampetta kylmän varalle. Kun muut näyttivät käyttävän reppua istuinalusena, olin minä tuonut mukanani taitettavan, vaahtomuovisen istuinalustan. Eräs hiihtäjä kauhistui ja luuli, että istun suoraan lumessa, kun alunen oli kadonnut hankeen alleni. Vieruskaveri tökkäsi miestä kylkeen ja tokaisi: ”Hei, hän on SUOMESTA, ei Meksikosta – hän tietää kyllä, miten kylmään varaudutaan!” (Meksikolaisia jääkiipeilijöitä oli pyörinyt edellisenä iltana samassa majatalossa.)
Hiihtoseurueen jäsenet olivat muutenkin ystävällisen kiinnostuneita Suomesta. Eräs pariskunta oli harkinnut tulevansa jonain vuonna johonkin isoon suomalaiseen hiihtotapahtumaan, ja kyselivät, missä tämä ”Hiihto” -niminen paikkakunta mahtaa sijaita (oliva katsoneet netistä Finlandia-hiihdon mainoksia…). Yksi taas oli saanut kokemusta saunan rakentamisesta, kun oli vahingossa sytyttänyt erään hostellin ulkosaunan tuleen (kts. edellinen postaukseni)! Suomen hyvästä koulutusjärjestelmästä tiesivät kaikki, ja omituista kieltämme ihmeteltiin.
Omalta kannaltani jännittävä osuus seurasi alaspäin palatessa: koska en osaa pätkääkään lasketella, vanhoilla ja kapeilla telemark-suksilla umpihangessa laskettelu tuntui erittäin epäterveelliseltä idealta. Onneksi alamäki ei missään kohdassa ollut kovin jyrkkä, mutta siinä vaiheessa, kun puita alkoi taas ilmaantua näköpiiriin, alkoivat hikikarpalot nousta pipon alle. Jotenkin olisi saatava sukset kääntymään ja väistettävä puita…
Pidin varmuudeksi nousukarvat kiinni suksissa myös laskiessa, ettei vauhti yltyisi kovaksi. Ne sitten tietysti aiheuttivat äkkinäisiä pysähdyksiä, kun lumikiteet tarttuivatkin aina yllättäen suksenpohjiin. Valitsin laskulinjaksi mahdollisimman loivia kohtia viistoon niin, että pystyisin suoran linjan päätyttyä pyllähtämään lumeen ja kääntämään sukset pysähdyksissä. Tämä tekniikka toimi lähes moitteettomasti, ja koin ainoastaan yhden tahattoman pyllähdyksen! Ylpeänä suorituksestani vaihdoin kuitenkin sukset jäärautoihin heti, kun metsä tiheni ja vähäluminen polku kantoi kävelijän.
Majatalolla odotti iloinen yllätys, kun mukava saksalaispariskunta oli jo ehtinyt lämmittää saunan! Eihän sinne lämpöä saatu kuin vajaa 50°C kehnosta kiuasyritelmästä johtuen, mutta parempi se oli kuin ei mitään (hostellissa ei nimittäin ollut minkään sortin pesutiloja saunan lisäksi). Suomessa asunut saksalaisnainen jopa houkutteli minut avantoon, hyisenä virtaavaan pikku puroon, jossa oli sula kohta. Yleensä kammoan kylmää vettä kuin ruttoa, mutta kansallisylpeyden vuoksi kävin kastamassa jalat, kädet ja pään…
Illalla oli vuorossa potluck, eli nyyttikestit kanadalaisittain (ilmeisesti sana on väännös Kanadan länsirannikon alkuperäiskansojen lahjojenantojuhlasta nimeltä potla:tch). Ruokateemana oli jostain kumman syystä Ukraina, ja hiihtoklubin jäsenet olivat jo kotona valmistaneet laatikkokaupalla kaikenlaista tarjottavaa.
Hostellissa majailevien nälkiintyneiden elämäntapajääkiipeilijöiden päät kääntyilivät, kun pöytään kannettiin ties mitä piirasia, mykyjä, itse tehtyjä makkaroita, laatikkoruokia ja kakkukokoelmia. Valitettavasti hiihtoklubin ulkopuoliset eivät päässeet apajille… Kannoin minäkin korteni kekoon: toin Fazerin lakkaliköörikonvehteja, jotka menivät kuin kuumille kiville siinä määrin, että Jane yritti rajoittaa niiden syöntiä ja omia loput konvehdit itselleen…
Viimeisenä aamuna päätimme tehdä muutaman tunnin pikkuretken Jasperin ja Banffin kansallispuistojen rajalla sijaitsevalle järvelle. Mitään virallista reittiä sinne ei ollut, mutta koska kokeneet eläkeläishiihtäjät tunsivat alueen kuin taskunsa, katsoimme kartasta summittaisen reitin ja seurasimme johtajaa. Innokkaimmat kipusivat isohkon nyppylän laelle ja laskivat sieltä alas, ja me muut linnoittauduimme näköalapaikalle syömään eväitä ja arvioimaan toisten laskusuorituksia. Yhtä lukuun ottamatta kaikki taisivat muksahtaa nurin rakeisessa lumessa kerta toisensa jälkeen, ja hauskaakos sitä oli seurata!
Iltapäivällä hyvästelin mahtavat isäntäni Janen ja Steven, jotka jatkoivat vuorten halki suorinta reittiä kotiinsa Red Deeriin. (Calgaryyn jätettyä koiravanhustakaan ei tarvinnut hakea hoitopaikasta, koska se reppana kuoli matkamme aikana…). Muutamaa päivää aiemmin heidän tuttavansa olivat kysyneet, kiinnostaisiko pieni kolmen viikon vaellusretki Arizonassa ja Utahissa seuraavalla viikolla, eikä tätä super-energistä pariskuntaa tarvinnut kahdesti houkutella: Jane alkoi välittömästi suunnitella mukaan otettavia ruokia. Aikoivat hurauttaa matkaan autolla, kun ”eihän sinne aja Red Deeristä kuin jotain 24 tuntia”. Perspektiivi on Ameriikan mantereella erilainen…
Sain kyydin Banffiin eräältä toiselta pariskunnalta ja vietin muutaman päivän itsekseni söpössä bed & breakfastissa löhöillen ennen paluuta Islannin kautta kotiin. Niistä lisää tarinaa tuonnempana!
