Kurkistus kanjoneihin ja Kootenayn kansallispuistoon
Kanadan Kalliovuorista suuri osa kuuluu neljään toisiinsa rajoittuvaan kansallispuistoon. Näistä kolme, Banff, Jasper ja Yoho ovat tulleet tutuiksi jo parilla aiemmalla Kanadan-reissulla, mutta vielä puuttui yksi: Kootenayn kansallispuisto.
Kootenay sijaitsee British Columbian puolella, ja sen läpi kulkee valtatie. Puiston ominaispiirteitä ovat jyrkät kallioiset vuoret, vesiputoukset, kanjonit ja kuumat lähteet. Tällä kertaa ehätimme katsastaa Marble Canyonin sekä Stanleyn jäätikön.
Lunta oli alueella vielä sen verran reippaasti, että kanjonia ylittävien siltojen turvakaiteista ei juuri ollut iloa, kaidetta kun näkyi lumen alta vain parikymmentä senttiä. Kanjonin reunojen kohdilla ei siis tehnyt mieli horjahtaa! Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja kosken pauhu kumisi jostain rotkon syvyyksistä.
Parkkipaikalla muutama jääkiipeilijä varustautui kiipeilyyn. Olinkin aiemmin nähnyt visuaalisesti vaikuttavan filminpätkän, jossa maailmankuulu jääkiipeilijä, kanadalainen Will Gadd kiipeää suurta jääpuikkoa ylös Marble Canyonin sisällä.
Opaskylttien mukaan kanjoni muodostui, kun kaksi eri korkeuksilla sijaitsevaa jäätikköä alkoi sulaa ja korkeamman jäätikön sulamisvedet valuivat alempaan laaksoon. Näin talvella osa vesimassasta oli tietenkin jäässä, eikä koski ollut yhtä massiivinen kuin kesällä. Turkoosi vesi kuitenkin kimalteli kauniisti auringossa ja loi upean kontrastin vitivalkoisena hohtavalle vuorimaisemalle.
Toistuvat metsäpalot olivat muovanneet myös maisemaa: tiheän metsän sijaan ympärillä törrötti kärventyneitä puunrunkoja, jotka kieltämättä loivat hiukan aavemaisen tunnelman. Toisaalta näkymä oli myös paljon avarampi kuin tiheän metsän siimeksessä olisi ollut. Jatkoimme kanjonilta kohti läheistä Stanleyn jäätikköä.
Talvella paikalle pääsi parhaiten lumikengillä, joten tepsuttelimme muutaman kilometrin matkan ylös rinnettä. Minun piti vähän väliä pysähtyä huokailemaan ja ottamaan kuvia upeasta maisemasta. Vaikka olimme aivan autotien läheisyydessä, olisi voinut kuvitella, että vaellamme keskellä syvintä erämaata! Jane ja Stevekin malttoivat välillä pysähdellä, kun huomasivat, että näkymät tekivät minuun niin syvän vaikutuksen. Näköalapaikalle päästyämme ihailimme jäätikköä – vaikkakin vuorten rinteet olivat sen verran huolellisesti lumen peitossa, että en oikein saanut selvää, mikä kaikki kuului itse jäätikköön!
Edellisenä päivänä olimme ehtineet tutustua myös toiseen kanjoniin, Johnston Canyoniin talviasussaan. Myös siinä virtaavat vesimassat olivat puoliksi jäässä, joten pauhu ei ollut aivan yhtä kova kuin kesällä. Sen sijaan jyrkänteiltä valui toinen toistaan upeampia jääputouksia!
Siinä, missä kapeaa Marble Canyonia sai ihailla ainoastaan rotkon reunoilta käsin, leveämmän Johnstonin kanjonin kävelyreitti kulki rotkon seinämään kiinnitettyä kävelysiltaa pitkin. Oli hauska verrata näkymiä edelliskesän hellepäivään! Olin taas iloinen järeistä kenkiin kiinnitettävistä jääpiikeistäni; lähes kellään muulla sellaisia ei näyttänyt olevan, ja pääsin todistamaan jos jonkinlaisia yrityksiä säilyttää tasapaino kaiteen tai vaellussauvojen avulla…
