Melontaa Ymerbuktan jäätikkövuonossa
Arktisessa kesässä on se hyvä puoli, että kelloa ei tarvitse paljon katsella pimeän suhteen. Kahdentoista hengen ryhmässämme yötön yö oli kaikille muille uusi kokemus paitsi minulle ja Oslossa asuvalle hollantilaiselle. Aurinko pysyttelee horisontin yllä Longyearbyenissa 20.4.-22.8.
Kaikessa rauhassa lounastettuamme aloimme sonnustautua kuivapukuihin melontaretkeä varten. Vesi on sen verran hyistä keskikesälläkin, että paleltuminen uhkaa hetkessä, joka meloessa sattuu lipsahtamaan veteen ilman kuivapukua. Svalbard Wildilfe Expeditions säilyttää kajakkejaan kiinteässä leirissä koko kesäsesongin, joten niitä emme sentään joutuneet rahtaamaan itse paikalle. Sen sijaan jalkatukien ja penkkien säätämisessä meni tovi jos toinenkin. Pääsimme kuitenkin lopulta matkaan – sää olikin sopivasti sillä välin seljennyt, ja saimme meloa ihanan sinitaivaan alla!
Oli aivan tyyntä ja hiljaista. Vain jäätikön murentumisen jyrinä rikkoi hiljaisuuden noin vartin välein. Meloimme kohti jäätikön reunaa. Mittasuhdetta oli vaikea hahmottaa: leirimme oli kolmen kilometrin päässä jäätiköstä, ja silti tuntui, että olimme aivan jäätikön edessä. Kun lohkareita sortui mereen, olin varma, että joudumme hyökyaaltoihin, mutta aaltoja tunsi lopulta tuskin ollenkaan. Välillä vedessä kelluvat jäälohkareet rytisivät kajakin kylkiin.
Pidimme tauon jäätikön lähistöllä olevalla rannalla, johon oli helppo rantautua. Rantavesi oli täynnä jonkin sortin meduusoita, jotka puoli tuntia myöhemmin olivat jääneet kuivalle maalle vuoroveden laskettua. Jatkoimme matkaa toisella puolen vuonoa ja näimme vanhoja kalastajien hökkeleitä. Vesi oli todella matalalla, ja kajakista käsin pystyi koskettamaan upeita vesikasveja heti allamme. Kelluimme ihaillen maisemaa ja hiljaisuutta. Samassa jostain kuului hönkäys. Ja toinen. Jossain päin vuonoa oli valas, joka otti ilmaa! Kylmät väreet menivät läpi kehoni. Tällaisina hetkinä todellakin kirkastuu, että meressä elelee kaikenlaista porukkaa… Onneksi kajakkimme olivat matalassa vedessä, eikä vesinisäkkäitä ainakaan ollut heti allamme!
Kuuden tunnin rauhallisen melonnan jälkeen palasimme leiriin. Pääoppaamme Hilde hyppäsi mereen kuivapuku päällä ja otti pienet iltakellunnat. Minä päätin seurata perässä. Samassa alkoi rinnuksia pitkin tuntua jännä kylmä valuminen… Kas vaan, kuivapuvun tuplavetoketjusta oli jäänyt toinen laittamatta kiinni! Sainkin samalla pienen iltakylvyn. Kokkailimme illallista ja vietimme aikaa rupatellen. Ruuasta ei ollut pulaa: oppaat olivat itse vastuussa leirin ruuista, ja oli kuulemma tosi vaikea tietää etukäteen, kuinka suuriruokaista porukkaa retkelle milloinkin osallistui. Ensimmäisen illan menussa oli tortilloja runsailla täytevaihtoehdoilla.
Oppaat kertoivat elämästään Huippuvuorilla. Hilde oli asunut Huippuvuorilla viisi vuotta. Hän oli käynyt armeijan ja oli päättänyt opiskella liikunnanopettajaksi yliopistossa. Sitten hän oli bongannut Tromssan yliopiston Huippuvuorten kampukselta eräopaslinjan, ja vaihtoi opintonsa sinne. Opintojen jälkeen hän siirtyi opashommiin nykyiseen työpaikkaansa. Hilde arveli, ettei varmaankaan kovin vanhaksi asti jaksa raskasta eräoppaan työtä, mutta toistaiseksi hänellä ei ollut mikään kiire pois pohjoisesta. Toinen oppaamme, Eva, oli tshekkiläinen. Hän asuu Huippuvuorilla vain kesäsesongit ja viimeistelee vielä turismin alan opintojaan kotimaassaan. Hänellä oli tavoitteena työskennellä tulevaisuudessa Huippuvuorilla pidempiä aikoja.
Arvoimme ensimmäiset jääkarhuvahtivuorot. Jaoimme yhdeksän tuntia kuuteen puolentoista tunnin vuoroon. Jokainen telttapari hoitaisi yhden vuoron. Me saimme telttakaverini Sachin kanssa kello 3-4:30 vuoron. Yllättäen keskellä yötä nouseminen ei ollut kovin hankalaa, ja pysyimme hyvin hereillä vuoromme ajan. Toisin oli seuraavana yönä, kun meille annettiin heti illallisen jälkeinen ensimmäisen vuoro klo 11-00:30: meinasin nukahtaa pystyyn noin viiden minuutin välein, vaikka normaalisti valvon kotioloissa helposti aamuyöhön! Tukevalla ja myöhäisellä illallisella saattoi olla osuutta asiaan. Sain yllättävän helposti unen päästä kiinni vahtivuoron loputtua. Olin varautunut huonosti nukuttuihin öihin, mutta tieto siitä, että leiriä tosiaankin vartioitiin koko yön oli hyvin rentouttavaa! Pidin kasvoilla silmälappuja ja korvissa tulppia, niin täydeltä taivaalta posottava aurinko ja vartin välein jyrisevä jäätikkökään eivät häirinneet.
Videopätkä koko reissusta.
Edellinen osa: Vaellusretki Huippuvuorilla: Ymerbukta
Seuraava osa: Esmarkbreen – kävelyretki jäätiköllä
