Mökkilomalla Kanadan erämaahostelleissa
Tällä reissulla tutustuin uuteen majoitustyyppiin: Kanadassa Hostelling Internationalilla on tavallisten kaupunkihostellien ja vuorikaupunkien Alpine Centereiden lisäksi myös mökki-tyyppisiä wilderness hostelleja, erämaamajataloja.
Vasta nyt minulle selvisi, että pitkin Icefields Parkwayta, Kalliovuoria halkovaa valtatietä, oli useita tällaisia erämaahostelleja keskellä ei-mitään. Niissä palvelujen taso oli kaupunkihostelleja matalampi, mutta etuna oli, että ne sijaitsivat lähellä hienoja vaellusmaastoja. Myös hintataso oli alhaisempi: dormipaikka wilderness-hostellissa maksoi noin 18 €/yö, kun taas kaupunkihostellissa noin 35 €/yö. Hiihtovaellusten ajaksi Jane oli järjestänyt meille majoituksen näistä karummista majapaikoista.
Ensimmäinen hostelliyö vietettiin Castle Mountain –majatalossa. Se oli tosin erämaahostelliksi luksusversio, koska rakennuksessa oli juokseva vesi, sisäsuihkut ja vesivessat sekä sähköä. Nämä ylellisyydet puuttuivat muista vastaavista majapaikoista. Castle Mountain -hostelli oli todella siisti ja tilava, ja se sijaitsi upealla paikalla keskellä metsää, mutta lähellä valtatietä sekä samannimistä vuorta. Lähistöllä oli kymmenittäin kesävaellusreittejä, ja näin talvella myös laskettelupaikkoja.
Jane ja Steve tunsivat paikan omistajan jo pidemmän ajan takaa. Meidän oleilumme aikana hostellissa majoittui perheitä läheisistä suurkaupungeista sekä muutama ulkomaalainen reppureissaaja. Eräs perhe kertoi tulevansa hostelliin viikon lomalle joka vuosi. Mökkilomasta vuoristossa ei siis tarvitse maksaa omaisuuksia, jos on valmis sietämään muita ihmisiä!
Seuraava yö vietettiin jo hiukan askeettisemmissa oloissa Mosquito Creekin erämaahostellissa. Vuoret siinsivät tämänkin majapaikan takapihalla. Parkkipaikka oli noin sadan metrin päässä majoitusrakennuksista, ja talvella asiakkaiden avuksi oli jätetty pari isoa pulkkaa, joilla voi raahata tavaransa syvään lumeen kaivettuja polkuja pitkin dormitorioon. Käsin piirretty mainoskyltti ”No shower, no electricity, a sauna, some wifi – best place in the Rockies!” aiheutti ensin huvitusta, mutta yön paikassa vietettyämme olin jo aivan rakastunut tähän erämaamajaan!
Alue oli ilmeisesti huomattavasti korkeammalla kuin aiemmat majapaikkamme, koska lunta oli lähes metrin verran, ja kaikki oli kattojen räystäistä lähtien umpijäässä. Aamulla hostellinpitäjä kertoi lämpömittarin näyttäneen yöllä -20°C. Mökeissä oli sentään patterit, vaikka eristykseen ei aivan kauheasti ollut kiinnitetty huomiota: dormitorion väliovena toimi kaksinkerroin oviaukon päälle ripustettu painava huopa. Se piti jonkin verran eteisen jääkylmää ilmaa loitolla.
Tässä hostellissa oli myös ulkosauna! Saunan lämmitys oli jätetty vieraiden harteille, joten minä tietenkin ensimmäisenä ryntäsin sitä operoimaan. Rakennelma olikin sitten aika eksoottinen: minkäänlaista pukuhuonetta ei ollut, vaan saunan ainoa ovi johti suoraan ulos. Sisällä oli korkea holvikatto, jonne kaikki lämpö tietenkin nousi, ja lauteet oli fiksusti sijoitettu melko matalalle. Kiukaan virkaa toimitti jostain 1800-luvulta peräisin olevan näköinen puuhellasysteemi, jonka päälle oli vapaasti aseteltu muutama pyöreä kivi. Että näilläkö sitten pitäisi lämmittää korkea kaariholvikattoinen rakennus…?
Syy saunan eksoottiseen ulkomuotoon selvisi, kun Steve kertoi, että hänen ystävänsä oli rakentanut sen ilmeisesti ilman sen kummempaa tietoa saunan perusasioista. Kaveri oli vahingossa tullut polttaneeksi hostellin edellisen saunan, joten oli korvaukseksi rakentanut uuden tilalle.
Kanadassa kun kaikki on suurempaa, myös halot olivat hillittömän kokoisia, eikä kukaan ollut vaivautunut pilkkomaan niitä pienemmiksi klapeiksi. Uuniin mahtui kerrallaan korkeintaan kaksi puuta. Siinä aikamme tuuskattuamme saimme kuitenkin tulen aikaiseksi. Lämpötila ei meinannut millään nousta, ja kaksi tuntia puita poltettuamme alkoi sauna vasta olla sen verran lämmin, että sinne ilkesi ylipäätään mennä ilman vaatteita!
Steven ja Janen lisäksi pari muutakin ihmistä uskaltautui saunaan alasti. Pesuvehkeitä ei myöskään ollut varattu – löysin onnekseni keittiöstä tarpeeksi ison kipon, jota saattoi käyttää pesuvatina, joten sain juuri ja juuri hiukset pestyä. Kukaan muu ei vaivautunut pesemään itseään millään lailla, eikä lattiassa kyllä sen puoleen ollut viemäröintiäkään… Kummallista.
Reissun viimeinen erämaahostelli oli sekin erittäin viihtyisä: Rampart Creekin majatalo on talvisin jääkiipeilijöiden suosiossa. Lähellä sijaitsee Kalliovuorten upeimpia jääputouksia, mm. Weeping Wall, mutta olosuhteet olivat jo sen verran lämpimät, että jää oli alkanut murentua.
Hostellissa majaili pari Montrealista kotoisin olevaa ranskankielistä jääkiipeilijää, sekä kaksi irlantilaista ja kaksi meksikolaista! Mistä lähtien meksikolaiset ovat harrastaneet jääkiipeilyä? Repaleisiin GoreTex-asuihin sonnustautuneet montrealilaiset elämäntapakiipeilijät tosin häipyivät pari tuntia myöhemmin selvitettyään, että British Columbian puolella, jossain 5 tunnin ajomatkan päässä, olisi parempaa jäätä.
Majatalo oli varattu viimeistä paikkaa myöten täyteen, ja muutama ex-tempore yösijaa hakeva käännytettiin pois. Pari henkeä päätti nukkua parkkipaikalla autossaan pakkasesta huolimatta, koska seuraavaan potentiaaliseen majapaikkaan olisi reippaasti matkaa. Koko Icefields Parkwayn noin 200 km matkalla ei ole toimivaa puhelinkenttää, joten majapaikkavarausta ei tuosta vaan tehdä! Autossaan majailijat saivat silti käyttää hostellin keittiötä ja saunaa.
Niin, täälläkin oli ulkosauna, eikä juuri sen järkevämpi ratkaisu kuin edellisessäkään paikassa: pöpelikköön oli rakennettu pieni hirsimökki, jonka yhteydessä onneksi oli pikkuinen eteinen, jossa pystyi jotenkuten riisumaan vaatteet. Lauteet olivat yhä matalammalla, ja saunatila oli aivan liian iso puuhellan lämmitettäväksi. Mutta parempi se oli kuin ei mitään.
Hostellissa majaili mukava saksalainen nuoripari, joista toinen oli asunut vuoden Hämeenlinnassa! Siellä hän oli isäntäperheeltään oppinut saunakulttuurin, ja pariskunta viihtyikin miedoissa löylyissä parisen tuntia. He olivat myös innokkaita avantouimareita: saunan vieressä virtaavassa purossa oli sula kohta, johon pääsi suhteellisen turvallisesti könyämään luiskahtamatta virran vietäväksi. Saksalaiset kävivät pulikoimassa useita kertoja, ja pakkohan minunkin oli kansallisylpeyden vuoksi kerran uskaltautua mukaan, vaikka vihaan kylmää vettä yli kaiken…
Erämaahostelleissa yövyttiin sekadormeissa Castle Mountainia lukuun ottamatta, jossa oli miesten ja naisten makuusalit erikseen. Tämä ei osoittautunut mitenkään ongelmalliseksi, koska sänkyjen välit oli mukavasti eristetty puulevyin, joten näköyhteyttä muihin sänkyihin ei juuri ollut. Omien liinavaatteiden ja makuupussien käyttö oli hostelleissa kielletty hygieniasyistä, mutta Mosquito Creekin jäätävässä talvisäässä pari tyyppiä oli saanut erikoisluvan talvimakuupussiensa käyttöön.
Saunojen lisäksi sen kummempaa peseytymispaikkaa ei ollut, ja käymälänä oli ulkohuussit. Eli perinteinen suomalainen mökkimeininki! Juomavettä sai keittiöstä jättimäisestä tankista, johon hostellin ylläpitäjä kävi välillä lisäämässä vettä ja vedenpuhdistusainetta. Hostelling International -ketjun wilderness–hostellit ovat siis budjetti- ja luontomatkailijan ehdoton pelastus Kalliovuorilla! Ne myös karkottavat mukavuudenhaluisimmat turistit, joten niissä majoittuva porukka on varsin ulkoiluhenkistä.
