Mount Temple: pakahduttavaa kauneutta karun vuoren rinteillä
Olimme jo pari kuukautta sitten varanneet vuorikiipeilykurssin lisäksi paikat Mount Temple-vuoren kiipeilyretkelle Yamnuska Mountain Adventuresista. Lisäksemme mukaan oli ilmoittautunut kolme muuta. Loppujen lopuksi paikalle ilmaantui kuitenkin vain yksi, 17-vuotias lukiolaistyttö Megan.
Oppaanamme oli tällä kertaa jo 15 vuotta vuoristo-oppaana toiminut Pat Delaney. Olimme yöpyneet jo valmiiksi Lake Louisessa, jonka lähistöllä vuori sijaitsi, joten saimme nukkua puolitoista tuntia pidempään kuin Canmoresta lähteneet Pat ja Megan. Koottuamme ryhmämme Lake Louisessa ajelimme upean, turkoosin Moraine Laken rantaan, mistä polku vuorelle lähti.
Ilma oli lämmennyt päivässä aivan toiseen ääripäähän kuin mitä olimme jäätiköllä kokeneet: lämpöä olikin päivällä +30°C ja saimme vaeltaa täydessä auringonpaahteessa. Pat katsoi täpötäyteen pakattuja rinkkojamme ja kysyi, mitä ihmettä olimme niihin tunkeneet. Vedenpitävät housut ja takki, untuvatakki ja tumput saivat kyytiä, samoin hakku ja jääraudat. Valjaat otimme varmuudeksi, jos vaikka kiipeämme reittiä, joka vaatii köysistönä kulkemisen.
Pat vaikutti todella kouliintuneelta oppaalta. Hän oli kiivennyt Himalajan korkeimmilla vuorilla, ja varmaankin kaiken, mitä Kalliovuorilla on kiivettävissä. Yamnuska taas on Kanadan suurimpia ja tunnetuimpia vuorimatkailufirmoja, ja he ovat mm. olleet mukana sellaisten suurten Hollywood-elokuvien tuotannossa, joissa on tarvittu vuorikiipeilyyn liittyvää ammattitaitoa (mm. Cliffhanger ja Vertical Limit). Firman vuorikiipeilytarjonta on kattavaa: kymmenittäin erilaisia kursseja sekä opastettuja kiipeily- ja vaellusretkiä, ja kouluttavatpa he säännöllisesti myös Britannian armeijan henkilökuntaa erityistehtäviin.
Calgarylainen Megan oli Yamnuskan vakioasiakas ja käynyt useilla kiipeilykursseilla sekä vuoriretkillä isänsä kanssa. Hän oli siro ja vikkelä, mutta ei ollut varustautumisen puolesta kovin harjaantunut: kun me olimme aamun nollakeleillä pukeutuneet pitkiin merinokalsareihin ja trekkihousuihin, pitkähihaiseen aluspaitaan, takkiin ja hanskoihin, ilmaantui Megan paikalle pikkiriikkisissä shortseissa ja hihattomassa topissa. Hänen minikokoisesta repustaan sentään löytyi hiukan paksumpaakin päällepantavaa, mutta kun myöhemmin vaikeammissa kohdissa jo korkealle kiivettyämme Pat kehotti Megania laittamaan pitkät housut päälle, tyttö ilmoitti ennenkin kiivenneensä vuoria shortseissa. Pat vastasi hiukan suivaantuneena, että sertifioidun vuoristo-oppaan kanssa kansallispuiston alueella käytät pitkiä housuja turvallisuussyistä, piste.
Mount Temple on Albertan Kalliovuorten kuudenneksi korkein vuori: korkeutta sillä on 3544 metriä. Se luokitellaan ”scramble” -tasoiseksi, eli kiipeäminen sisältää jyrkkää vaellusta, mutta myös helppoa kalliokiipeilyä, missä täytyy käsin pitää kiinni kalliosta edetäkseen. Reitti jakaantuikin moniin hyvin erilaisiin ja mielenkiintoisiin osioihin. Aluksi vaelsimme normaalia vaelluspolkua metsikössä, jota oli polun lähistöltä tarkoituksella harvennettu niin, että mahdolliset karhut olisi helpompi havaita jo etäältä.
Alueella oli voimassa sääntö, että vaellusporukan on koostuttava vähintään neljästä hengestä, ja heidän on kuljettava mahdollisimman tiiviinä joukkona koko ajan. Jos karhu tulee yllätetyksi niin, että ihmisiä on sen molemmilla puolilla, se saattaa pelästyksissään hyökätä, mutta tiiviin ryhmän väliin se harvemmin jää. Oppaalla oli karhuspraypullo roikkumassa valmiina repun hihnasta, mutta kiliseviä kulkusia ei edes suositeltu pidettävän mukana, koska ne tuovat ainoastaan ihmisille valheellisen turvallisuuden tunteen. Kanadalaiset karhut eivät kuulemma kulkusten kilisyttelystä hätkähdä…
Kun pääsimme puurajan yläpuolelle, avautuivat maisemat hengästyttävänä panoraamana ympärillämme. Tätä laaksoa kutsutaan nimellä Valley of Ten Peaks. Joka puolella kohosi teräviä huippuja, ja edessämme näimme turkoosin vuoristojärven, johon huiput heijastuivat. Sen takana avautuva jyrkähkö seinämä oli reittimme Mount Templelle.
Useita muitakin ryhmiä oli lähtenyt kiipeämään aamutuimaan. Me taisimme olla ainoat, joilla oli opas mukanaan, ja olimme todella onnellisia siitä! Pat kertoi, kuinka oli edellisenä päivänä ollut opastamassa vuoriretkeä British Columbian puolella ja nähnyt, kun kokematon kiipeilijä oli laukaissut suuren kalliolohkareen toisen naisen päähän. Hänellä oli kypärä, mutta se halkesi, eikä Pat tiennyt, kuinka naisen lopulta pelastushelikopterin saavuttua kävi.
Mount Templen huipulle johti lukuisia eri reittejä, emmekä todellakaan olisi tienneet, mikä niistä on turvallisin, ellei mukanamme olisi ollut opasta. Mitään tienviittoja ei vuorella ollut, vaikka kyseessä olikin suosittu reitti. Useat tennareissa ja shortseissa ilman kypäriä liikkeelle lähteneet ajautuivatkin umpikujaan, ja kyselivät Patilta, mihin suuntaan kannattaisi lähteä.
Vaellusosuuden jälkeen saavutimme hienon solan, josta näkyi hulppea näkymä toiselle puolelle Mount Templea. Puimme kypärät ja aloitimme scrambling-osuuden: toisessa kädessä pidettiin lyhyeksi säädettyä vaellussauvaa ja toisella kädellä pidettiin kiinni kalliosta. Pat terästi, että kaikkien tulisi käyttää juuri niitä askelmia, mihin hän itse laittaa jalkansa. Liuskakivikallio oli täynnä irtonaisia lohkareita, ja jos sellaisen sattuisi vahingossa vieräyttämään rinnettä alas perässä tulevan seurueen päälle, voisivat seurauksen olla ikävät.
Kiipeämiseen sai keskittyä ihan tosissaan, eikä maisemia ehtinyt ihailla kuin hengähdystaukojen aikana. Jännittävimmät hetket koettiin, kun Pat valitsi reitiksemme chimneyn eli ihmisenmentävän halkeaman kalliossa. Megan luikahti läpi ilman ongelmia, mutta me muut saimme runnoa itsemme läpi suurten reppujenne kera oikein voimalla! Olin jo varma, että jäisin jumiin kallion sisään, mutta sain kuitenkin pungerrettua itseni ulos. Pat suojasi ähellystämme seisten halkeaman ulkopuolella niin, ettei kukaan pääsisi tipahtamaan.
Matkan aikana korviimme kantautui vähän väliä ukkosen jylinää muistuttavaa ääntä. Ympäröiviltä vuorilta vierähteli kivi- ja lumivyöryjä. Vaikka ääni tuntui tulevan melko läheltä, emme silti nähneet yhtään vyöryä. Auringon porottaessa ja pikkuisten pilvenhattaroiden täplittäessä taivasta jylinä tuntui jotenkin pahaenteiseltä…
Saavuimme Mount Templen huipulle hiukan ennen kello yhtä. Se olisikin ollut deadline sille, että olisimme kääntyneet takaisin. Pat onnitteli meitä suorituksesta ja totesi, että olimme koko vuoden ensimmäinen opastettu ryhmä, joka pääsi ylös asti! Aiemmat ryhmät olivat olleet sen verran hitaita, että heidän piti turvallisuussyistä kääntyä alas, kun huippua ei saavutettu aikataulussa.
Alas tulimmekin sitten nopeammin. Jopa niin nopeasti, että Pat hämmästyi: hän ei kuulemma edes muistanut, milloin olisi laskeutunut ryhmän kanssa sellaisella vauhdilla. Meidän piti tulla samaa reittiä alas kuin olimme menneet ylös, mutta koska vaikutimme ilmeisesti kyvykkäiltä haastavampaan reittiin, Pat ohjasi meidät irtosorarinteelle. Olimmekin juuri oppineet Jeanin johdolla vuorikiipeilykurssilla, kuinka tällaista soraa laskeudutaan, ja pääsimme hyödyntämään taitojamme. Viimeisen oikoreitin otimme laskien lumialueen läpi pyllymäkeä!
Jalat hellinä palasimme Moraine Laken parkkipaikalle, joka oli sillä välin täyttynyt matkailijoista. Siistit ja hyväntuoksuiset turistit nostelivat kulmiaan väsyneen ja rähjäisen näköiselle, hien hajuiselle joukollemme.
Tämä retki oli lopun hienoisesta väsymyksestä huolimatta mieleenpainuvimpia ja sykähdyttävimpiä vuoriseikkailuja, mitä olen kokenut! Maisemat koko matkan aikana ja etenkin vuoren päältä olivat ihmeelliset. Juuri tämän takia halusinkin Kalliovuorille: seisoa vuoren päällä ja nähdä kaukana alhaalla siintävät turkoosit järvet jä vihreät metsät. Miten ihana tunne!
Joka päivä ovat odotuksemme luonnon kauneuden suhteen ylittyneet, ja joka päivä hämmästymme, kun vastaan tulee yhä vain huikaisevampia näkymiä. Kuvittelimme, että tätä Mount Templen kiipeilyretkeä olisi vaikea ylittää maisemien upeudella, mutta todistimme seuraavana päivänä jälleen, miten väärässä olimme!
