Muodonmuutos Edo-kauden viihdyttäjäksi

Kävin viime lokakuussa Japanissa kahdettatoista kertaa. Päätin, että teen tällä kerralla kaikki ne asiat, mitä en ole ehtinyt aiemmin Kiotossa tehdä. Yksi niistä oli henshin eli make-over, muodonmuutos (yleensä) geishaksi tai maikoksi.

Sinänsä kimonon pukemisessa ei ole minulle mitään vierasta, koska olen harrastanut japanilaista teetaidetta jo reilut kaksikymmentä vuotta, ja omistan enemmän kimonoita ja obeja kuin keskiverto japanilaismummo. Osaan myös pukea tämän mutkikkaan asun yksin moitteitta (mitä harva nykyjapanilainen taitaa).

Olin aiemmin tuhahdellut maiko make-overeille, koska olin vakuuttunut, ettei valkoinen meikki ja musta peruukki sovi länsimaalaisille, eikä varsinkaan minun muinaissuomalaiselle habitukselleni pätkääkään – miksi siis vieläpä maksaisin kokeilusta? Mielenkiintoni kuitenkin heräsi, kun suomalainen ystäväni esitteli kuvia omasta muodonmuutoksestaan, eikä suinkaan perus-maikoksi, vaan 800-luvun hovineidoksi! Olin juuri edellisenä keväänä virkistänyt muistiani kimonon historiasta laatimalla yleisöluennon aiheesta, ja japanilaisen asun historialliset vaiheet kiehtoivat minua nyt enemmän kuin koskaan aiemmin.

Voit lukea aiemman postaukseni Kioton geisha-alueista täältä.

Suurin osa make-over studioista on keskittynyt Higashiyaman (Kioton itäiset osat) ja Arashiyaman (turistialue lännessä) alueille. Englanniksi googlailemalla tulokseksi tuli geneerisiä studioita, joissa voi valita kummallisia hybridi-asuja: ”luonnollinen meikki” yhdistettynä pikakiinnityksillä varustettuihin maikon vermeisiin, ei kiitos. Ystäväni suositteli studiota, jossa oli itse käynyt: Jidai-ya Arashiyamalla oli vain japaninkieliset sivut, ja varaus oli suositeltavinta tehdä puhelimitse. Paikka oli selvästi suunnattu japanilaisille historiaharrastajille, eikä niinkään turisteille. Meikki oli perinteinen ja vaatteetkin kuulemma oikeaa antiikkia ja silkkiä. Nettisivuilta löytyi kuvagalleria: asiakas voi valita asun kymmenistä erilaisista historiallisista hahmoista. Myös miehille ja lapsille oli asuja. Ja sitten syntyi päätös: haluan pukeutua oiraniksi, Edo-kauden superjulkkis-viihdyttäjäksi! Kun kerran pukeudutaan, pukeudutaan sitten kunnolla. Oiranin asussa nimittäin koristetta piisaa, ja hiuslaite on massiivinen. (Lisäksi olen aivan yli-ikäinen nuoreksi maikoksi, ja geishojen asut taas ovat tylsän pelkistettyjä.)

Yläluokan viihdyttäjä oiran

Mikä sitten on oiran? Geishoista (Kiotossa geiko) ja maikoista lienevät kaikki Japanista kiinnostuneet kuulleet, mutta oiran tuli terminä vastaan minullekin vasta esitelmää kyhätessäni. Se juontaa juurensa sanamuotoon ”oira-no-tokoro-no-nee-san”, suoraan käännettynä ”meidän kulmien isosisko”. Oiran oli Edo-kaudella (1600-1800–luvulla) enimmäkseen Tokion viihdealueella toimiva viihdyttäjä, kurtisaani, hyvin kallis ja arvostettu sellainen. Useista oiraneista tuli aikansa superjulkkiksia, ja heidän jalkautumisensa kadulle oli suuri nähtävyys: seurana oli nimittäin kokonainen kulkue palvelijoita, ja parikymmentä senttiä korkeat sandaalit pitivät huolen näyttävästä kävelytyylistä. Oiran dôchû –kulkueen voi nähdä yhä joidenkin festivaalien yhteydessä tai Nikkôn Edo-murassa (katso video).

Oiranit tarjosivat geishoista poiketen myös yöllisiä palveluita, mutta tämä serviisi oli niin tyyristä hommaa, että vain harva mies päätyi oiranin yövieraaksi (homma sisälsi nimittäin muutamia muitakin kompastuskiviä miehen kannalta). Kerrotaan, että oiraniksi ryhtyi alun perin maanpakoon joutuneiden daimyoiden (maaherra) tyttäriä ja muita arvostetuista ja rikkaista suvuista peräisin olevia naisia, jotka joutuivat oman onnensa nojaan sukunsa jouduttua poliittisiin ongelmiin. Rikkaiden sukujen tyttäret olivat valmiiksi sivistyneitä ja kouluttautuneet eri taiteenlajeissa, joten tavallisiksi prostituoiduiksi (yuujo) he olivat aivan liian hienoja ihmisiä.

Oiranit saivat itse valita asiakkaansa ”koe-esiintymisten” perusteella. Asiakkaaksi pyrkivän miehen tuli ensin todistaa vaurautensa ja sivistyneisyyden tasonsa geishojen seurassa. Arvonsa tunteva oiran seurasi viihdytystilannetta koko illan istumalla kaukana miehestä. Jos mies vaikutti kelvolliselta, hän sai toisen tilaisuuden viettää iltaa geishojen seurassa, oiranin istuessa tällä kertaa hiukan lähempänä potentiaalista asiakasta. Jos mies koettiin hyväksi asiakkaaksi, hän sai viettää yön oiranin luona, tosin se maksoi hänelle koko vuoden palkan, ja erään lähteen mukaan mies ei myöskään saanut enää viettää öitä kenenkään muun kanssa.

Oiran-kulttuuri kuoli lopulta lähes kokonaan pois, kun näyttävät asut ja suureellisuus menivät pois muodista (ja ilmeisesti kelvollisista ja maksukykyisistä asiakkaistakin oli pulaa). Geisha-kulttuuri taas edusti pelkistettyä ja hillittyä ”iki” –estetiikkaa, mikä oli paljon muodikkaampaa, eikä vanhoihin hovietikettiä muistuttaviin kaavoihin kangistuneille oiraneille enää ollut kysyntää.  Oiran-perinne on kuitenkin jollain tasolla onnistuttu pitämään hengissä (tosin prostituutiosta on luovuttu): tällä hetkellä Kiotossa toimii ilmeisesti neljä ammattimaista oiran-kulttuuria vaalivaa tayuu’ta siinä missä ammattimaisia geishoja on vielä lähes kolmesataa. Tayuu taas on Kioton geisha-kulttuuriin liittyvä hyvin korkea-arvoinen viihdyttäjä, nimitys periytyy kabuki-näyttelijöistä. Tayuu on kuitenkin kulttuurillisesti lähinnä oirania prameine vaatteine ja erikoisine kampauksineen. Tayuut toimivat ainoastaan Kioton alueella, ja oiranit Tokiossa. (Tästä eroavaisuudesta on tarjolla kaikkein eniten sekavaa ja ristikkäistä tietoa; korjaan tämänkin, jos löydän luotettavammasta lähteestä uutta tietoa!)

O-shiroi – perinteinen meikki

Noniin, olin siis valinnut studion, jossa halusin oiran henshin -kokemukseni. Tokiolainen ystäväni oli varannut minulle ajan puhelimitse jo kuukautta etukäteen. Paikka oli pikkiriikkinen, ja kävelin kännykän kartan tuijottelusta huolimatta sen ohi kaksi kertaa, ennen kuin viereisen kaupan myyjä osoitti kahden metrin päässä olevan oven minulle. Koko neljän hengen henkilökunta oli varattu ainoastaan minulle kahden tunnin ajaksi, eikä muita asiakkaita otettu samaan aikaan sisään. Ensin minut passitettiin yläkertaan katselemaan katalogia, josta sain valita mieleiseni asun, rekvisiitan sekä neljä asentoa, joissa halusin tulla valokuvatuksi. Sitten minulta takavarikoitiin kamera ja kännykkä, koska pukeutumis- ja meikkausvaiheesta ei saanut ottaa valokuvia.

Minut ohjattiin vaatteidenvaihtokoppiin ja mukaan annettiin alusasu: valkoinen paita ja aivan liian pienet punaiset polvihousut. Kangas ei ollut venyvää: sain housut survottua jalkaani, mutta istuminen olisi aiheuttanut sauman ratkeamisen, joten pyysin nöyrästi jotain toista ratkaisua. Sain jättikokoisen hameeksi ommellun kankaan. No hyvä, se ei ainakaan repeäisi!

Varsinainen muuntautumisoperaatio aloitettiin sitomalla hiukset pois tieltä peruukkia varten. Pääni ympäri sidottiin kaksi pientä neliömäistä huivia, joiden reunassa oli leveä nauha. Kun huivit taiteltiin keskelle päätä, hiukset jäivät näppärästi väliin. Samalla hoidettiin myös länsimaisesta naamasta japanilaisemman näköinen: pään ympäri sidottiin lisää kireitä nauhoja, joiden avulla silmiä venytettiin hiukan vinommiksi.

Kasvot pestiin huolellisesti, minkä jälkeen iholle levitettiin outoa, tahmeaa voidetta (bintsuke tai abura: ilmeisesti jotain vahaa ja jotain öljyä sekoitettuna kiinteäksi voiteeksi). Kun ihohuokoset oli piilotettu tahman alle, seurasi maalaaminen valkoiseksi o-shiroi-maalilla (valkoista jauhetta sekoitettuna veteen: alun perin jauhe sisälsi mm. lyijyä ja elohopeaa ja oli varsin epäterveellistä, mutta nykyisin aine on kuulemma turvallista). Niskaan jätettiin kaksi suikaletta paljasta ihoa. Niska on japanilaisessa estetiikassa aina ollut naisen sensuellein osa, ja siksi siihen kiinnitetään erityistä huomiota vaatteen muodon ja meikkauksen puolesta. Maalin päälle taputeltiin vielä tuhti kerros vitivalkoista puuteria.

Sitten siirryttiin silmiin. Rajaukset tehtiin mustalla maalilla, jonka kuivumista piti odotella tovi. Sitten silmiä korostettiin kirkkaan punaisella. Punainen tuo kuulemma silmiin pehmeyttä ja lempeyttä. Myös kulmakarvat ehostettiin uuteen muotoon.

Perinteisen meikin tekeminen videolla: GEISHA MAKEUP

Kun maskeeraus oli valmis, alettiin minua pukea. Olin erityisen kiinnostunut kimonon eri kerroksista ja etenkin obin (vyön) solminnasta. Kimonon vyö sidottiin eteen vuosisatojen ajan, mutta 1600-luvulla solmu alkoi hiljalleen siirtyä taakse, koska se oli kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että naisten oli hankala liikkua solmu edessä.  Oiranit sitoivat kuitenkin obin eteen merkkinä siitä, että heidän ei tarvinnut hoitaa arkipäiväisiä askareita. Seurasi pieni pettymys, kun kimonon kerrokset olivatkin osaksi kevytversioita: yksi väliasu hoidettiin sitomalla päälle pelkkä kaulus ilman varsinaista vaatetta. Höh. Obikin oli tsukeobi, eli valmiiksi kahteen osaan jaettu vyö: solmuosa vaan survaistiin kiinnikkeellä vartalon kiertävän vyön päälle. Vaatteet todellakin olivat antiikkia: obia oli selvästi käytetty paljon, koska kultabrokadit harittivat irtonaisina sinne tänne. Joku oli nähtävästi myös kaatanut kahvikupillisen vyön päälle, mutta onneksi nämä epäkohdat retusoitiin pois valokuvista.

Ihan viimeiseksi sain päähäni massiivisen peruukin, joka painoi monta kiloa! Oiranin tunnistettavin osa on ehdottomasti kahteen erilliseen litteään nutturaan jaettu kampaus sekä luiset hiusneulat ja iso hiuskampa. Taaempana on lisäksi perinteisesti kaksi korallista valmistettua ja kaksi kilpikonnan luusta valmistettua koristeneulaa.

Etenkin pukeminen kävi hujauksessa, koska putiikin koko henkilökunta oli kimpussani samaan aikaan. Sitten alkoi valokuvaus. Sain käteeni hichiriki-huilun (olin itse pyytänyt rekvisiitaksi jotain soitinta, kun kerran olen muusikko). Minua alettiin väännellä etukäteen katalogista valitsemiini asentoihin, ja kamera räpsyi. Yksi työntekijä oli siis ammattikuvaaja, ja pakettiin sisältyi neljä studiokuvaa paperiversioina (digi-versiot olisivat maksaneet ekstraa). Lisäksi sai omalla kameralla otattaa puolen tunnin ajan haluamansalaisia kuvia, kun varsinaiset kuvat oli otettu.

Samassa studioon pölähti ystäväni Kayoko, seitsemänkymppinen kanteleensoittoa harrastava ja Suomea fanittava kiotolaisrouva. Olin lähdössä hänen kanssaan lounaalle tapahtuman jälkeen, mutta hän vaati päästä näkemään Reetta-sanin oiranina, kun tällainen harvinainen tapaus kerran oli tiedossa. Oi sitä huudahtelujen määrää. ”Reetta-san kakkoii!” Olin kuulemma komea ilmestys. Koko tällingissä oli hyvin vaikea liikkua, kun peruukki oli niin painava, enkä uskaltanut hymyillä ettei meikki sotkeennu, mutta yritin parhaani mukaan saada autenttiset asennot kuviin.

Kun kuvia oli räpsitty tarpeeksi, alkoi riisuutuminen. Aikaa vievintä oli meikin poistaminen. Vettä ei saanut käyttää, vaan koko maski tuli poistaa puhdistusvoiteella. Käytin varmaan kuutiometrin verran paperilappusia kun yritin saada valkoista tököttiä pois ihosta, mutta illalla löysin vielä korvalehdistä valkoisia jäänteitä. Sillä välin, kun poistin meikkiä, oli kuvani jo ehditty retusoida ja painaa hienoksi kansioksi. Lopuksi pidettiin vielä pieni istunto yläkerran odotushuoneessa ja rupateltiin niitä näitä. Sain upean valokuvakansion mukaani odottaessa (normaalisti se lähetettäisiin myöhemmin asiakkaan kotiosoitteeseen) ja maksoin lystin (onneksi luottokortti kävi täällä!). Kahden tunnin pukeutumisleikistä studiovalokuvineen sai pulittaa noin 150€. Oiran-muuntautuminen oli suunnilleen keskihintainen – maiko- ja geisha-asut olisivat olleet halvempia ja 800-luvun hovineito 12-kerroskimonoineen taas kallein (yli 200€). Olin ajatellut oiran henshin’iä once in a lifetime –kokemuksena, mutta enkös alkanut jo pohtia, minkä historian aikakauden henkilöksi haluan seuraavalla Kioton-retkellä pukeutua!

EDIT: Niinhän siinä kävi, että vuotta myöhemmin (2019) tilasin samaan liikkeeseen geiko henshin -muuntautumisen, eli geishan (Kiotossa geiko) asuun pukeutumisen. Sain valita neljästä upeasta kimonosta, ja valitsin tällä kertaa hillitymmän asun. Tällä kertaa taustalle aseteltiin kultainen sermi. Katsotaan, pitääkö seuraavaksi kokeilla vielä se Heian-kauden hovineidon asu…

Voit seurata Jidaiya Arashiyaman Instagram-kuvia.