Talvinen päiväristeily Huippuvuorilla: Billefjorden
Olimme jättäneet yhden päivän vapaaksi kolmen ja puolen päivän Huippuvuori-matkallamme. Arvelimme, että maaliskuussa voimme paikan päällä selvitellä, mitä kiinnostavaa tekemistä sattuisi löytymään, kun ei ollut turistisesonki.
Majapaikassamme (Coal Miners’ Cabins) selvisi, että vuonoristeilyitä tehdään jo, vaikka aiemmin netistä tutkiessa niiden kerrottiin alkavan vasta huhtikuussa. Meri oli lämpimän talven ansiosta sen verran sula, että laivalla pääsi jo liikkumaan.
Kokopäiväristeilyn päämääränä oli Pyramiden, hylätty kaivoskaupunki. Tosin ihan lähelle ei laivalla vielä päässyt, kun jää oli vuonon pohjukassa vielä paksua. Meille kerrottiin, että juuri jään alkamiskohdassa oli edellisenä päivänä nähty jääkarhuemo pentuineen, ja jos olisimme onnekkaita, se ehkä olisi vielä alueella! Muiden eläimien näkeminen olisi kuitenkin todennäköisempää.
Ensin käytiin laivan kannella läpi turvasäännöt. Emme olleet kovin huolissamme risteilyn sujuvuudesta verrattuna edellisen päivän tappajakoiraretkeen. Tai kuten matkaseurani asian ilmaisi: ”Ainakaan laivaa ei vedä verenhimoinen husky-lauma!”. Mikä siis voisi mennä pieleen? Turvaohjeistuksen jälkeen siirryttiin sisätiloihin lämmittelemään.
Päivä oli aurinkoinen, ja heti merelle päästyä maisemat näyttäytyivät uskomattoman upeina ja omintakeisina – vain Huippuvuorilla näyttää tältä! Tietoisuus siitä, että ihmisiä ei ole mailla halmeilla ja että Pohjoisnapa on lähempänä kuin napapiiri alkoivat iskeä tajuntaan.
Parkkeerasimme lähelle tiskiä, josta sai koko matkan ajan ostaa vastapaistettuja vohveleita. Lounas sisältyi matkan hintaan. Ruokalistalla oli lohta, porsasta ja lahtivalasta.
Ulkokannella oli hyytyvän kylmää, kun tuuli nosti pakkaskerrointa, mutta sää oli upean kirkas. Maisemien ihailuun ei kyllästynyt sitten millään. Välillä oli kuitenkin pakko käydä sisällä lämmittelemässä, kun sormista ja naamasta katosi tunto ja kameran toiminta hyytyi. Kun laiva osui sopivassa kulmassa meren aaltoihin, vettä tyrskähti kannelle asti, ja takkiin osuessaan suolavesiroiskeet jäätyivät välittömästi. Kannesta tuli koko loppumatkaksi tappavan liukas (henkilökunta kävi onneksi välillä hakkaamassa jäätä irti).
Kun pääsimme syvemmälle Billefjordenin vuonoon, avovesi alkoi muuttua sohjojääksi ja sitten pieniksi jäälautoiksi. Laivaemäntä vakuutti laivan olevan rakennettu arktisiin oloihin, osa porukasta kun vaikutti huolestuneelta paatin jääkestävyydestä. Minun silmiini antiikkisen oloinen laiva näytti varsin eri malliselta kuin suomalaiset jääolosuhteisiin rakennetut laivat, joten en ollut täysin vakuuttunut…
Jäälauttojen seassa rymistellessä tuli yllättäen kuulutus: laivaa lähestyy viranomaisten helikopteri, joka aikoo harjoitella arktista meripelastusta laivallamme, mutta älkää säikähtäkö, mitään ei ole tapahtunut. Oli itse asiassa lohdullista tietää, että sysselmannen pörräsi lähitienoilla, koska sinänsä mielenkiintoisen pelastusharjoituksen jälkeen laivaamme ympäröi yhä tanakampi jää!
Saavuimme paksun jään reunamille, ja laiva hidasti vauhtia. Kaukana vuonon pohjukassa siinsi yksi pieni rakennus, joka ilmeisesti kuului Pyramidenin kaivokseen, mutta emme päässeet lähelle sitä jään vuoksi. Pysähdyimme kohtaan, jossa jääkarhu oli eilen nähty: jäätä koristi parin neliömetrin kokoinen hyytynyt verilammikko. Karhu oli selvästi nauttinut hyljeaterian. Itse karhusta ei näkynyt vilaustakaan, mutta sen sijaan bongasimme mursuja! Niitä uiskenteli sekä laivan perässä että makoili jään reunalla. Olin edellisenä päivänä oppinut museossa, että mursujen pääravintoa ovat pienet simpukat, joita se kaivelee merenpohjasta isoilla torahampaillaan. Se imee simpukan sisukset herkillä huulillaan ja sylkäisee kuoret pois. Mielikuva karskista jättiläisestä syljeskelemässä pikkuisia simpukankuoria syöpyi välittömästi mieleeni, ja aloin heti tuntea sympatiaa mursuja kohtaan!
Käännyimme takaisin kohti Longyearbyeniä. Laivan moottorista alkoi kuulua yskähtelyä, ja se tuntui sammuvan tuon tuostakin. Jotenkin kuulosti siltä, että kaikki ei ollut ihan kohdallaan. Samassa joukko filippiiniläisiä konemiehiä marssi jonossa konehuoneeseen. Kysyin laivaemännältä, mistä mahtoi olla kyse. ”Ihan pieni tekninen ongelma, ei huolta!” Niinpä tietenkin. Näinkö sitä jäädään jumiin keskelle hyhmeistä Grönlanninmerta?
Laiva tuntui etsivän reittiä takaisinpäin. Ilmeisesti tuloväylä oli ehtinyt jäätyä, eikä laiva saanutkaan väylää auki, vaikka yritti keulalla pökkiä jään reunoja. Siinä sitten pyörimme hitaasti ympäri arktista vuonoa, ja ilta alkoi saapua. Toivoin, että sysselmannen olisi vielä lähettyvillä…
Vihdoin kulkukelpoinen väylä löytyi, ja puksutimme kohti Longyearbyeniä huomattavasti hitaammin, kuin tulomatkalla. Illan jo hämärtyessä saavuimme takaisin pari tuntia alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Piskuinen kyläpahanen tuntui valtavalta metropolilta, kun oli tuijottanut koko päivän jääerämaata, jonne ihminen on tuskin koskaan jalallaan astunut. Oli huojentavaa astua maihin ja painella lämpimään sänkyyn yöksi! Viimeisenä päivänä olisi edessä enää ihan pieni vaellusretki hotellimme takana kököttävälle kukkulalle.
