Paluu kaupunkielämään – kyläilykutsuja ja kotiruokaa

Olisin voinut jäädä Hilleen asustelemaan vaikka viikoksi, niin miellyttävältä kylä vaikutti. Oli kuitenkin käveltävä vielä pari tuntia Nayapulin kylään, jossa autokyyti Pokharaan odotti meitä.

Tien sijainnissa oli tapahtunut muutos sitten viime näkemän: nyt autotie ulottui melkein Tikhedungaan asti, kun viimeksi saimme kävellä 3-4 tuntia tieltä Tikhedungaan! Nyt jouduimme kävelemään osan matkasta tietyömaata pitkin, mutta välillä sentään pääsimme miellyttävämpien oikopolkujen kautta.

Olimme Pokharaan päästyämme väsyneitä mutta onnellisia. Matka oli pienistä vastoinkäymisistä (Satun keuhkoödeema) huolimatta sujunut enemmän kuin yli odotusten. Olimme taas oppineet kaikenlaista uutta Nepalin kulttuurista ja vuoristoelämästä ja nähneet henkeäsalpaavia näkymiä uskomattoman kirkkaalla säällä.

Olimme kaukaa viisaina varanneet hotellimme yhteydessä sijaitsevasta spa’sta puolentoista tunnin hieronnat trekiltä paluun illaksi. Kun Ngima kuuli meidän selittävän onnellisena, kuinka hierontapöytä odottaa, hänen ilmeensä jähmettyi: ”Mistä varasitte hieronnat? Oliko hinnasto nähtävillä? Ettehän vaan jättäneet mitään sopimuksen varaan?” Nepalissa on paljon hämäräperäisiä ”hierontalaitoksia”, joissa asiakkailta veloitetaan hulluja summia tai tehdään kenties muuta epäilyttävää. Spa oli kuitenkin meistä luotettavan oloinen, se kun oli siistin hotellimme yhteydessä. Kun olimme tehneet varausta, hinnasto oli selkeä: valitsimme Mandala Spa Signature Massaget. Niissä yhdisteltiin kuvauksen mukaan kaiken sortin kuumakivihierontaa perinteiseen lihashierontaan.

Kun vastaanoton mies kirjoitti varauksemme pöytäkalenteriinsa ennen vaellukselle lähtöämme, oli verkkokalvoilleni piirtynyt ”Friday January 9th”. Tämä tuli yhtäkkiä mieleen, kun tajusin, että tammikuun yhdeksäshän on… Tiistai! Ei kai nyt varaus vaan ole mennyt vikaan? ”Se oli vuoden 2015 kalenteri” tokaisi Satu, joka oli pistänyt merkille saman, mutta kiinnittänyt huomiota myös tähän pieneen yksityiskohtaan. Eihän se nyt niin tarkkaa ole, miksi heittää hyvä kalenteri hukkaan!

Vaikka hotelli oli siisti, spa’n sisäpuolella odotti hiukan rähjäisempi tunnelma. Hierojat näyttivät tulleen töihin ainoastaan meitä varten, koska ketään muita asiakkaita ei nähtävästi ollut käynyt pitkään aikaan (olikohan tällä jotain tekemistä vuoden 2015 kalenterin kanssa?). Käytävän lattian blokkasi joku laaja tahmainen nesteläntti, jonka yli yritimme hypätä. Käytettävissä oli kaksi mieshierojaa ja yksi naishieroja. Satu ja Sini passitettiin samaan huoneeseen mieshierojien käsittelyyn, minä taas olin eri huoneessa. Onneksi seinän yläreunassa oli aukko, jonka kautta kyselimme välillä toistemme kuulumisia. Huijausta ei tapahtunut, ja vuoristoportaiden nujertamat pohjelihaksemme kiittivät rentouttavasta käsittelystä.

Ehdimme onneksi hoitaa tuliaisostoksia jo Pokharassa. Seuraavana aamuna lähdimme tila-autollamme kohti Kathmandua aikaisin aamulla, ennen kello yhdeksän turistibussiryysistä. Tulomatkamme Pokharaan (200km) oli kestänyt vaivaiset seitsemisen tuntia, joten laskeskelimme olevamme Thamelin ostoskaduilla jo siinä kolmen, neljän maissa. Ngima vaikutti skeptisemmältä.

Yllätyksiä Kathmandussa

Kun ”moottoritiellä” höykyttämistä oli kulunut kuusi tuntia, olimme jo lähellä Kathmandua. Seurasin nepalilaisen data-sim-korttini turvin etenemistämme Google Mapsista (4g:tä oli hyvin saatavilla lähes koko moottoritien ajan). Enää parikymmentä kilometriä, kohta ollaan perillä! Ngima oli edelleen epäileväinen – eikä turhaan: siihenhän se matka sitten tyssäsikin. Kathmandun ympärillä oli järkyttävät liikennetukokset, kun kaiken sortin kuormurit ja traktorit jurnuttivat metrin minuutissa eteenpäin. Meillä meni viimeisen parinkymmenen kilometrin matkaan lähes kolme tuntia! Lisätään höykytykseen ja tärykalvoja raastavaan autojen tööttäilyyn vielä hapen keuhkoista syrjäyttävä pakokaasu, niin huono olo oli taattu.

Ngima oli tullut kutsuneeksi meidät kylään kotiinsa automatkan aikana, ja vaimo oli tilattu laittamaan meille sherpojen perinneruokia. Olimme ajatelleet vielä shoppailla, mutta koska olimme vasta kuuden kieppeillä hotellilla, piti suunnitelma hylätä. Ngima ilmoitti odottavansa aulassa kun käymme nopeasti vaihtamassa vaatteet. Hyppäsimme taksiin, joka kiemurteli yhä kapenevia kujia pitkin kaupungin pimeydessä (Kathmandussahan ei ole katuvaloja). Lopulta saavuimme pienen kerrostalon edustalle. Ngima johdatti meidät pari kerrosta ylemmäs asuntoonsa. Hänen teini-ikäiset lapsensa kävivät välillä kurkkimassa meitä, ja tytär uskaltautui lopulta juttelemaan kanssamme.

Ngiman vaimo tarjoili meille ensin tongba-hirssiolutta. Tätä en ollutkaan ennen maistanut! Käyneen hirssin päälle kaadetaan kuuma vettä ja odotetaan, että mäskistä liukenee alkoholia veteen. Kuuma vesi imetään pillillä mukin pohjalta. Vettä lisätään sitä mukaa kun muki tyhjenee, koska mäskistä irtoaa makua monen haudutuksen ajan. En normaalisti juo lainkaan olutta (en pidä oluen mausta enkä kestä niitä kuplia), mutta tämä oli suorastaan hyvää!

Sitten kannettiin pöytään jättiannos momoja. Voi autuutta! Söimme itsemme aivan palloiksi, niin kuin joka päivä muutenkin. Ngiman vaimo oli hyvin sympaattinen, ja vaikka ei puhunut englantia, huomasimme heti viihtyvämme toistemme seurassa.

Viimeisenä Nepal-päivänämme suuntasimme nopealle shoppailukierrokselle Thameliin. Eipä aikaakaan, kun sarangi-viulua soitteleva gandharba-muusikko oli kimpussamme. Normaalin ”Osta viulu, osta viulu!” –repliikin sijaan hänen iskulauseensa olikin tyrmäävä: ”Olette varmaan Suomesta, eikö?” No kyllä, näillä kasvonpiirteillä sitä ei liene vaikea erottaa, tosin Kathmandu ei varmasti ole suomalaisten ykköskohteita, minkä vuoksi tunnistaminen oli hiukan yllättävää. Pari sanaa vaihdettuamme kävi ilmi, että kantelisti-ystäväni Vilma, joka on jo vuosia käynyt musiikkikoulutusprojektihommissa Kathmandussa, tunsi tämän miehen. Niinpä tietenkin: törmään viiden minuutin käyskentelyn jälkeen Kathmandun kadulla tutun-tuttuun! Kannatuksen vuoksi ostin mieheltä levyn – olin ensimmäisellä Nepalin-vierailullani tutustunut gandharba-muusikoiden tilanteeseen, joten mieluusti soin taloudellista tukea kanssamuusikoille kurjissa oloissa.

Boudhanath ja maanjäristyksen runtelema Bhaktapur

Suuntasimme seuraavaksi Boudhanathin stupalle, vaikka olen itse nähnyt paikan jokaisella Nepalin-retkelläni. Paikassa on turistiryysiksestä huolimatta jotain sympaattista. Jatkoimme matkaa puolen päivän aikaan Bhaktapuriin. Taksien kanssa saikin sitten neuvotella: Boudhanathin kaltaisilla turistimestoilla taksikuskit pyytävät noin kaksinkertaisia hintoja kyydeistä. Mateena oli vannottanut, etten saisi maksaa yli tuhatta rupiaa (10e) kyydistä Bhaktapuriin (matkaa oli kuitenkin melkein 20km). Alkoi tinkaaminen. ”1800 rupiaa, only for you mam” . Juu ei, tonnilla voin tulla. ”Ei kukaan lähde sinne niin halvalla”. Noh, kävelläänpä vähän matkaa jos kuitenkin joku lähtisi. Kuski kipitti perään ja hinta alkoi pudota. Pääsimme muistaakseni lopulta 1200 rupiaan. Matka kesti ja kesti. Ystäväni soitti välillä minulle ja antoi nepaliksi ohjeita kuskille paikasta, mihin meidät tuli jättää. Puoli tuntia köröteltyämme kuski varovasti kysäisi, voisimmeko kuitenkin maksaa vähän enemmän. Kävi jo melkein sääliksi mies-parkaa, hän kun joutuisi ajamaan vielä toisen tunnin takaisin Kathmanduun… Pysyimme kuitenkin sovitussa hinnassa, eikä ongelmia tullut.

Meidät jätettiin jonkin sortin aukiolle, jossa ei ollut mitään tunnistettavaa maamerkkiä. Mateenaa ei näkynyt. Lopulta värväsin läheisen kojun myyjän kertomaan puhelimeeni Mateenalle, mikä tämä paikka on, missä nyt olemme. Lopulta näimme hänet kipittämässä siroissa kengissään kivenmurikoitten seassa ja löysimme toisemme!

Ensimmäiseksi Mateena vei meidät kotiinsa. Koti oli rakennettu kokonaan uudestaan suuren maanjäristyksen jälkeen, joten se oli uusi ja siisti. Perhe siis omisti tontin, ja asuttuaan vuoden-pari vuokralla he olivat vihdoin saaneet rakennutettua uuden pienkerrostalon. Mateenan sympaattinen äiti tervehti meitä ujosti, ja meidät johdatettiin neljän kerroksen läpi kattoterassille, jonne saimme maitoteetä. Joka kerroksessa oli yksi huone eri perheenjäsenille. Mateena halusi tehdä kaikkensa vieraiden viihtyvyyden eteen, ja kiipesi terassille pitkin tikapuita pikkukengissään kantaen meille tuoleja huolestuttavan näköisissä asennoissa! Näkymät yli kaupungin olivat eksoottiset, ja iltapäivän aurinko lämmitti ihanasti.

Sitten oli vuorossa lounas. Keittiö sijaitsi talon ylimmässä kerroksessa. Vieraat istutettiin keittiön pöydän ääreen, ja ruokaa alkoi tulla. Tämä oli kenties paras ateria, minkä olen koskaan Nepalissa syönyt! Pikkelssi oli ihanan kirpakkaa, kanapalat käsittämättömän herkullisesti maustettu ja kaikki muukin pöperö suussa sulavaa. Lisää tarjottiin koko ajan, kunnes emme enää kyenneet liikahtamaan.

Oli kuitenkin ehätettävä katselemaan Bhaktapurin historiallista keskustaa ennen kuin pimeä saapuu. Kävimme ensin vierailulla Mateenan sukulaisten paperitehtaassa, jossa perhe valmistaa satoja vuosia vanhalla metodilla käsintehtyä lokta-paperia. Muutaman vuoden takaisella vierailulla perheen isä oli alkanut puuhata rakennukseen omatoimisesti museota, jossa olisi replikat Bhaktapurin tärkeiden historiallisten rakennusten upeista puukaiverruksista, ja nyt homma oli edistynyt sen verran, että paikka oli täynnä Buddhan elämästä kertovia kaiverruksia. Käsittämättömän upeaa käsityötä!

Ehätimme kiertää nopeasti UNESCOn maailmanperintöluetteloon kuuluvan keskustan erilaisine aukioineen. Oli kylmäävää nähdä samat paikat raunioina, jotka neljä vuotta sitten valokuvasin kaikessa loistossaan… Usean upean pagodin kohdalla oli enää kasa tiiliä, tosin järjesteltynä uudelleenrakentamista varten, mutta uurastus tulee olemaan pitkä.

Mateena osti meille välipalaksi (olihan ruoka jo vähän ehtinytkin laskeutua) katukojusta jotain oranssia tahmaa pienissä muovipusseissa – ei oikein selvinnyt, mitä se oli. Ilmeisesti jostain hedelmästä tehtyä pikkelssin tyyppistä juttua. Se oli kuitenkin todella hyvää! Pussin suusta sai sopivasti puristeltua suuhunsa samalla makeaa ja veden kielelle herauttavan hapanta tahnaa!

Vierailimme pienessä saviastiakaupassa, jonka myyjän Mateena näytti tuntevan. Ihailimme pikkiriikkisiä uskonnollisia hahmoja, suitsukkeenpidikkeitä ja mitä kummallisimpia savesta tehtyjä esineitä. Mies tarjosi meille mahdollisuutta dreijata itse savea, mutta näytti sen verran sotkuiselta puuhalta, että emme kokeilleet. Koska matkalaukut olivat jo pinkeinä lahjaostoksia, emme ostaneet kaupasta mitään – mutta saimme myyjältä kuitenkin lahjat! Jokainen meistä sai pienen hindulaista eläinhahmoa edustavan suitsukkeenpidikkeen.

Pimeä laskeutui, ja meidän piti löytää kyyti takaisin Kathmanduun. Se ei ollutkaan ihan helppoa, kun kuskin olisi ajettava yli 20km matka kahteen suuntaan. Mateena löysi meille yhden auton, mutta kuski ei suostunut lähtemään Kathmanduun pimeällä. Pitkien neuvottelujen jälkeen kyyti kuitenkin löytyi. Mateenan ankarasta tinkaamisesta huolimatta jouduimme myöhäisen ajankohdan vuoksi pulittamaan siitä enemmän kuin päivällä, tosin vaihtoehtojakaan ei ollut.

Jäähyväiset Nepalille

Hotelliin päästyämme jäimme lepäämään herkkuruokien täyttämien vatsojemme kanssa hotellin tyhjään aulaan ja tilasimme drinksut reissun päättymisen kunniaksi. Samassa ulko-ovi kävi ja sisään astui tutun näköinen henkilö – matkanjärjestäjämme Royal Mountain Travelin agentti Rabihan se siinä! Hän on aina perinteisesti retkeltä palattuamme odottanut hotellilla ja kysellyt kuulumisemme sekä retken onnistumiset ja epäonnistumiset. Emme olleet sopineet tapaamista, mutta koska oli jo myöhä ja hotelli oli Royal Mountain Travelin toimiston lähellä (eikä hotellissa ollut muita asukkaita), ei varmaankaan tarvittu suurta tuuria meidän löytämiseksemme.

Ei tarvinnut taaskaan ylisanoja miettiä, kun kerroimme retkemme onnistumisesta. Saimme kyläilykutsun nyt myös Rabilta, hänenkin vaimonsa on kuulemma oivallinen kokki. Oli harmillista, että meillä oli vain yksi kokonainen vapaapäivä Kathmandussa! Möys Basantapurin-ystävä olisi halunnut, että käymme moikkaamassa hänen vanhempiaan, vaikka on itse muuttanut muutama vuosi sitten Yhdysvaltoihin. Ensi reissulla täytyy selvästi varata ainakin viikko ihan vaan kotikyläilyihin!

Haikeana jätimme tämän sydämellisen ja henkeäsalpaavan kauniin maan taaksemme. Toivottavasti seuraavaan vierailuun menee vähemmän kuin neljä vuotta!