Queen Mary Lake – telttailua rannalla
Kaukana kaikesta, kuninkaallisten vuorten juurella, oli hiljaista.
Eipä tullut silti teltassa paljon nukuttua: sade piiskasi välillä telttakangasta, ja aavistuksen kaltevalle pinnalle sijoittuminen aiheutti sen, että patjalla pysyäkseen piti keho pitää kokovartalojännityksessä.
Yön pitkinä tunteina jokainen risahdus muistutti karhuista, eikä itsensä potentiaalisesti teltan läpi syövä maaoravakaan tuntunut kovin mieluisalta ajatukselta.
Siispä aamun valjettua päätin siirtää asumukseni aivan Queen Mary Lake -järven rantaan, jossa oli pehmoista ja tasaista nurmea. Näkymätkin olivat metsää paremmat, vaikka matkaa mökkiin tulikin enemmän. Vesiputouksen kohina kuulosti lähinnä moottoritien tasaiselta huminalta, mutta ehkäpä se oli pienempi paha kuin kalteva alusta!
Sää näytti hiukan sateiselta, mutta päätimme Donin opastamana lähteä katselemaan ympäröiviä vuorenrinteitä. Alueen vuoria kutsutaan The Royal Groupiksi, sillä ne on kukin nimetty Britannian kuninkaallisten mukaan. Mount Prince Henry, Mount Prince Edward, Mount Prince Albert ja Mount King George kohosivat järven ympärillä. Mistä lie into rojalistisiin nimiin…
Järven reunamalla kulki etäisesti polkua muistuttava väylä, ja sen jälkeen saimme ihan itse valita kulkureittimme.
Vesiputous oli lähempää katsottuna vieläkin vaikuttavampi. Sen alkulähdettä, vuorten välissä sijaitsevaa järveä oli Donin mukaan melko helppo päästä katsomaan, vaikka reitti vuorenseinämää pitkin alhaalta katsottuna näyttikin lähinnä kalliokiipeilyreitiltä…
Päätimme kuitenkin ensin nousta helppokulkuisemmalle solalle ja katsoa sitten tilannetta. Liuskakivisoraa oli haastavaa nousta ylöspäin, koska kovettunutta polkua ei ollut. Jokainen askel liukui ainakin puolet mitastaan taaksepäin. Puroja solisi myös kivikon yli, ja niissä kohdissa sai olla liukkauden vuoksi erityisen tarkkana.
Pienet mutta kauniit vuorikukkaset koristivat muuten melko karua maisemaa.
Paikalle pääseminen oli tosiaankin sen verran työntäyteistä, että aloin ymmärtää harvalukuisen vaeltajamäärän. Paikalliset haluavat myös vaalia näitä vähemmän tunnettuja helmiä vuoristossa, joten informaatiota reitistä tai autiotuvasta ei mitenkään suoranaisesti levitellä. Kansallispuistoissa tungeksivat turistimassat olivat vain etäinen muisto, kun kuuntelimme ikuista vesiputouksen kuohunaa ja katselimme kukaties koluamattomia vuorenhuippuja.
Könysimme vuorten väliselle solalle katsastamaan, mistä pääsisi helpoiten vesiputouksen yläpäähän. Samassa päällemme lipui kuitenkin rankkasade, ja päätimme laskeutua alas vähemmän liukasta metsäreittiä. Kapusimme kaatuneiden puunrunkojen yli ja tallustelimme pehmeillä mättäillä. Vastaan tuli ihana kukkaketo, joka sateen ropistessa tuntui imeneen itseensä kaikki maailman värit! Eksoottiset tulikastiljat (Indian paintrbrush) loistivat kirkkaan punaisina hempeiden pastellivärien seasta.
Sateesta johtuen kukaan ei sitten varhaisesta iltapäivästä huolimatta jaksanutkaan lähteä toiselle vuorenrinteelle, mistä olisi ollut selkeällä säällä upeat maisemat. Kävimme kuitenkin katsomassa lukittua metsästysmajaa. Majalle oli tosin melko vaikea löytää järkevää kävelypolkua – hevosreitti kun näytti kulkevan polviin ulottuvan virtauksen läpi. Metsästysmajan kuistilla odottelimme aikamme pahimman sadekuuron ohimenoa. Niemelle pystyttämäni teltta erottui hauskasti maisemasta.
Illalla sade taukosi, ja iltanuotion jälkeen vietin yöni rauhallisesti vesiputouksen kohinassa. Yksi maaorava tuijotteli ja piipitti varoitushuutoaan parin metrin päässä olevalla kolollaan. Enpä ole hulppeammassa luonnossa telttaillut! Oli melkein sääli purkaa leiri seuraavana päivänä ja suunnata takaisin Windermeren leppoisaan lomakaupunkiin. Tänne en ainakaan omin avuin tule löytämään uudestaan – en löytänyt omasta kartastani edes isointa tietä, jota pitkin autoilimme vuorille, puhumattakaan järvestä tai polusta! Mitä minuun tulee, paikan sijainti pysyy yhä salaisuutena. 😉
Lisää informaatiota Height of the Rockies Provincial Park’ista löytyy British Columbian puistoviraston sivuilta.
