Sadepäivä kuihtuneella jäätiköllä: Bow Glacier Falls
Sääennustus näytti sateiselta. Valitsimme päivän vaellukseksi lyhyen, 9 kilometrin mittaisen reitin Bow Glacier Falls -vesiputoukselle. Olimme jo nähneetkin sen siintävän kaukana Bow-järven takana, kun aiemmin autoilimme Icefields Parkwayn nähtävyyksiä katsellen.
Reitti kulki aluksi upean turkoosin järven rantaviivaa pitkin. Sade kuvioi muutoin tyynen järven pinnan eläväksi. Ympäröivät vuorenhuiput heijastuivat järven pintaan. Jonkin matkaa edellämme kulki yksinäinen vaeltaja. Ihmettelimme, kuinka hän malttaa kävellä itsekseen, eikä edes tuntunut pitävän meteliä karhujen loitontamiseksi.
Järven vesi oli matalalla, ja saavuimme laajalle kivikolle, jonka syvimmässä kohdassa virtasi joki. Vesi varmaankin täyttää koko alueen keväisin sulamisvesien aikaan. Nyt polulle oli merkitty kivin nuoli, joka johti suoraan kivikkoon: reittiä ei alueella ollut nähtävissä, mutta pienin välimatkoin sijoitetut kivikasat ohjasivat oikoreitin takaisin varsinaiselle polulle vastarannalla.
Sitten polku alkoi nousta. Joki syöksyi pienenä koskena kapeasta rotkosta. Sen kummempia turvakaiteita ei täälläkään ollut, ja yritimme kurkkia turvallisen matkan päässä, josko olisimme nähneet vilauksen kuohuista. Rotkon päälle oli kiilautunut siirtolohkare. Vitsailimme, että olisipa uhkarohkeaa kivuta sen päälle – ja myöhemmin luimmekin opaskirjasta, kuinka siirtolohkareen yli todellakin pitää kiivetä, jotta pääsisi joen toisella puolella sijaitsevalle vuorikiipeilymajalle! Hui…
Rotko-osuuden jälkeen edessä avautui suunnaton jäätikkömoreenikenttä. Itse Bow’n jäätiköstä ei ole enää mitään nähtävissä, se on kutistunut jyrkänteen yläpuoliselle alueelle. Sen sijaan jyrkänteeltä valuivat Bow’n vesiputoukset. Yllätykseksemme putouksilla näytti olevan ruuhkaa, vaikka luulimme olevamme lähes ainoita kulkijoita. Aiemmin näkemämme vaeltaja istui kivellä louhikossa turvallisen etäisyyden päässä joukkiosta. Kävi ilmi, että kyseessä oli edellisenä iltana hostellissa metelöinyt lapsikatras, ja yksinäinen vaeltaja oli heidän bussikuskinsa! Ei ihme, että hän oli hiiviskellyt ryhmän perässä itsekseen ilman pelkoa karhuista! Jäimme juttelemaan tämän sympaattisen naisen kanssa, ja odottelimme samalla, että saisimme vesiputoukset itsellemme ilman häiriötekijöitä…
Bussikuski oli vaihtanut hiljattain ammattia toimistotyöntekijästä koulubussin ajajaksi puhtaasti lifestyle-syistä (kuten moni muukin tapaamamme paikallinen asukas): koulubussia ajaessa tälle British Columbian pikkukaupungissa asustavalle yksinhuoltajalle jäi paljon enemmän aikaa käydä päivisin vaeltamassa ja laskettelemassa. Hyvin ymmärrettävää – näissä maisemissa minäkin valitsisin samoin!
Kouluryhmä alkoi valua meitä kohti, ja bussikuskille tuli kiire pinkaista heidän edelleen vaelluspolulla. Esiteinit toimivat erinomaisena karhujen karkottimena, joten mekin saatoimme kulkea rauhassa, kun moinen massa metelöi edellämme. Pääsimme lähemmäs upeita vesiputouksia könyämällä sateesta liukastunutta louhikkoa pitkin. Putoukset olivat yhtäaikaa hienot ja alakuloiset: varmaankin muutama vuosikymmen sitten jäätikkö oli ulottunut laaksoon, eikä paikalla vielä ollut koko putouksia…
Takaisin autolle palattuamme vettä tihuutti yhä. Jalkapohjat alkoivat olla useiden peräkkäisten vaelluspäivien jälkeen levon tarpeessa. Oli vasta alkuiltapäivä, joten päätimme ajella katsomaan vielä paria nähtävyyttä Yohon kansallispuistossa. Ensin hurautimme kuitenkin Goldeniin, pieneen hiihtoturismikaupunkiin British Columbian puolella. Kuvittelimme, että se olisi samaa sorttia kuin viihtyisät pikkukaupungit Banff tai Canmore, mutta suorastaan huvittuneena kiertelimme tämän uneliaan kylän kaduilla etsien jotain, mitä emme koskaan löytäneet – ihmisiä! Lämpötila vuorten toisella puolen British Columbiassa oli hämmästyttävää kyllä noin 7 astetta korkeampi kuin Albertassa. Aurinkokin pilkahteli pilvien raoista. Löysimme sentään yhden aukinaisen ravintolan, ja ilmeisesti kylän päänähtävyyden: puisen, katetun kävelysillan Kicking Horse -joen yli. Kenties kaupunki on hiukan eloisampi hiihtosesongin aikaan…?
Paluumatkalla poikkesimme Emerald-järvellä. Se oli todella kaunis, mutta ei kuitenkaan yhtä jylhä kuin esim. Moraine Lake. Kanootteja olisi päiväsaikaan ollut vuokralla, ja järven rantaa lähellä sijaitsevalle saarelle oli rakennettu vuokramökkikylä. Kaikki paikat olivat jo kiinni, joten tyydyimme ihailemaan näkymää rannalta käsin. Mielenkiintoinen yksityiskohta olivat vuoret järven takana. Niiden seinämiltä on löydetty kokonaan uusi fossiilikerrostuma: Burgess-Shale-fossiilit. Niitä katsomaan pääsee opastetuilla kierroksilla. Täytyykin pitää tämä mielessä ensi kerralla alueella vieraillessa!
Emerald-järven lähellä virtasi Kicking Horse -joki pauhaavana koskena. Erääseen kohtaan kalliota vesi oli uurtanut reiän niin, että koski virtasi sen sisästä. Tämän luontaisen kivisillan päälle ei saanut mennä kävelemään, mutta sitä sai katsella näköalatasanteilta. Alueella oli myös ihmisen insinööritaidonnäyte yli vuosisadan takaa: Spiral Tunnel. Sitä oli vaikea havaita vuorenseinämästä, mutta matkan varrella Fieldin kylän turisti-infossa oli pienoismalli tästä vuoren sisään rakennetusta junaradasta. Kalliovuoret ylittääkseen junan piti jotenkin saada lisää korkeutta, ja vuoren sisään kaivettiin kaksi jättimäistä lenkkiä niin, että rata nousee loivana ja tulee vuoren sisästä ulos paljon korkeammalla kuin mistä se sinne meni.
Oli aika pakata kamppeet (miten voikin ihminen levittäytyä kuuden päivän aikana hostellihuoneessa, vaikka käytössä oli henkeä kohden vain yksi kaappi!). Seuraavana päivänä suuntana oli Canmore, josta käsin teimme matkan jännittävimmän ja haastavimman päiväretken Mount Niblock -vuorelle!
