Shakotanin niemimaa ja Otaru

Nisekon kauniit vuoret oli aika hyvästellä. Saimme lisää ystäviä seuraksemme Sapporosta, ja lähdimme ajelemaan Nisekosta länteen, Shakotanin niemimaan ympäri. Japaninmeri on uskomattoman turkoosi näillä seuduilla, ja mereen syöksyvät jyrkät kalliot tekevät maisemasta dramaattisen.

Teimme ensimmäisen pysähdyksen pikkuisessa Tomarin kylässä, ja kävimme katsomassa Benten-jima –saarta. Saarelle johtaa kävelysilta, ja matalikon päällä voi kävellä aidattua kävelytietä pitkin. Saareen liittyy legenda nuoresta ainu-naisesta, joka kävi päivittäin kävelyllä saaren läheisyydessä rukoilemassa itselleen aviomiestä, ja lopulta päätyikin kylän päällikön kanssa naimisiin. Saarella käydään edelleen rukoilemassa hyvää avio-onnea.

Jatkoimme kierrosta länteen pääkohteenamme Kamui-misaki –niemi. Olen vieraillut niemellä pariin otteeseen aiemminkin, ja joka kerta tuuli on ollut vähintäänkin navakka. Tällä kertaa se oli jopa niin navakka, että niemelle johtavat portit oli suljettu ja pääsy niemen kärkeen kielletty! Mikä pettymys! Onneksi kaunis, lohikäärmeen kiemurtelevaa kaulaa muistuttava niemi näkyi myös kauemmas. Aivan niemen kärjessä sijaitsevat kivipaasit tosin jäivät kauas. Kiviin liittyy niinikään mielenkiintoinen tarina:

Kerrotaan, että 1100-luvulla elänyt kuuluisa samurai nimeltään Minamoto Yoshitsune pakeni pääsaarelta Hokkaidoon välttääkseen rituaali-itsemurhan (seppuku), ja rakastui tulisesti ainu-päällikön tyttäreen Charinkaan. Yoshitsune kuitenkin joutui pakenemaan vielä Hokkaidostakin, ja Charinka suri miehensä lähtöä niin paljon, että itki niemen kärjessä valtoimenaan. Hän huusi laivalle, joka Yoshitsunea kuljetti, mutta hänen huutonsa hukkuivat tuuleen ja pauhuavaan mereen. Charinka heittäytyi suruissaan kalliolta mereen ja kivettyi kivipaasiksi. Tämän tapahtuman johdosta naisilla ei ole koko niemelle ollut asiaa, sillä uskotaan, että jokaista niemelle astunutta naista kohtaa nopea kuolema. Porteissa toden totta lukee vieläkin, että naisilta pääsy kielletty, mutta tosiasiassa tämä sääntö on kumottu jo 1850-luvulla.

Vaikka emme nähneet upeaa niemeä kokonaisuudessaan, seuraava pysähdys Shimamuin lahdella korvasi pettymyksen. Tämä oli minunkin ensimmäinen vierailuni Shimamuissa. Rannalle pääsee kulkemalla kallioon puhkaistun tunnelin läpi. Ja mikä näkymä tunnelin päässä odottikaan! Luulin, että Kamui-misaki olisi kenties upein merimaisema Hokkaidossa, mutta tämä lahdenpoukama veti kyllä mennen tullen vertoja niemelle! Minamoto Yoshitsunen tarina väritti tämänkin rannan historiaa: meressä kököttävät kalliolohkareet ovat legendan mukaan Yoshitsunen perheenjäseniä, jotka surivat itsensä kuoliaaksi Yoshitsunen paetessa Mongoliaan.

Shakotanin alue on hulppeista merimaisemistaan huolimatta tunnetuin erinomaisista merisiileistään (uni). Merisiilikausi ei tosin vielä ollut kesäkuun alussa alkanut, eikä matkan varrelta löytyvistä uni-ravintoloista saanutkaan merisiiliä. Jouduimme tyytymään muihin meren herkkuihin. Shakotanin niemeltä ehtisi mainiosti illaksi Sapporoon asti, mutta halusimme katsella nähtävyyksiä vielä seuraavana päivänä sympaattisessa Otarun pikkukaupungissa, mistä olimme varanneet yöpaikan.

Otaru – eksoottinen eurooppalaiskaupunki

Plum House oli edellisenä talvena avattu, vanhaan omakotitaloon remontoitu majatalo, jota piti iäkäs nainen. Hinta oli varsin edullinen, ja pakettiin kuului maittava aamiainen (japanilaiskavereiden mielestä ”ei kovin erikoinen”, mutta meille suomalaisille sekä majoituksen taso että aamiainen kyllä kelpasivat!). Se sijaitsi aavistuksen syrjässä varsinaisesta keskustasta, mutta Otarun kuuluisalle kanaalille käveli kuitenkin kymmenessä minuutissa.

Otaru on suosittu turistikohde etenkin japanilaisten keskuudessa, sillä sen eurooppalaistyylinen keskusta on japanilaisittain eksoottinen. Japanin raottaessa oviaan ulkomaailmaan 1800-luvun lopulla Otaru oli yksi tärkeistä kauppasatamista Yhdysvaltain ja Iso-Britannian kanssa. Kanaalia pitkin kaupungin keskelle oli helppo tuoda tavaraa laivalla, ja ajalta peräisin olevat varastorakennukset reunustavat sitä yhä. Kun kanaali oli käytössä, vesi oli kuulemma saastaista ja haisevaa, mutta kun kanaalin käyttö lopetettiin 1980-luvulla, vesi puhdistui ja ympäristö remontoitiin turistiystävälliseksi. Tunnelmallinen keskusta voisi sijaita yhtä hyvin jossain päin Eurooppaa, niin paljon 1900-luvun alkupuolella rakennettuja länsimaistyylisiä rakennuksia osuu silmään. Söpöjä käsityökauppoja sekä julmetun paljon sushi-ravintoloita nököttää vieri vieressä. Etenkin käsintehdyt lasityöt ovat Otarun erikoisuus.

Erinomaisen sushin lisäksi päätimme syödä Hokkaidon erikoisuutta, Tshingis-Khan’ia. Ruoan nimi tulee kyseisen mongolihallitsijan hattua muistuttavasta rautapannusta: pannun kuperalle huipulle asetetaan sianihrapala, joka valuttaa rasvaa pikku hiljaa pitkin pannulle. Hatun lieriosaan laitetaan vihanneksia, mm. kevätsipulin varsia ja pavunituja. Muu osa päällystetään lampaanlihapaloilla, joita ruokailijat kääntelevät itse pöydässä istuessaan. Lihasta roiskuu reippaasti rasvaa, joten asiakkaille jaetaan yleensä vaatteita suojaavat paperiesiliinat. Lisäksi löysimme useita erinomaisia matcha-jäätelökioskeja: etenkin koicha (tumma, normaalia matchaa tujumpi vihreä teejauhe) –jäätelö vei kielen mennessään!

Aoyaman kartano

Ehdimme myös tutustua Otarun lähellä sijaitsevaan upeaan kotimuseoon, Aoyaman kartanoon. Kartano sai alkunsa vuonna 1913, kun paikallinen silakanpyynnillä rikastunut Aoyaman perhe sai ennätyssaaliin. Muutamassa vuodessa perhe rikastui miljonäärisuvuksi, ja päätti rakentaa upean kartanon. Aoyaman tytär oli nähnyt nuorena Sakatan prefektuurissa vieraillessaan paikallisen pohatan upean asunnon, ja haaveillut rakentavansa vielä samanlaisen. Kun kalaonni oli myötä, hän alkoi kuitenkin haaveilla vielä paljon upeammasta ja isommasta asumuksesta. Aoyaman isä, Masakichi, oli tunnettu aistikkaasta maustaan taiteen suhteen, ja kartanosta tulikin perinteisen taiteen tyyssija, joka ei muistuttanut lainkaan äkkirikastuneen kalastajan asuntoa.

Rakennus on kokonaisuudessaan uskomaton käsityötaidon näyte. Sen rakentaminen kesti 6 vuotta, ja maksoi melkein yhtä paljon kuin samaan aikaan Tokion Shinjukuun valmistunut Isetanin tavaratalo. Me emme käynnin aikana olleet kovin perehtyneet rakennuksen hisotriaan, mutta myöhemmin kartanosta lukiessani harmitti, etten ollut tajunnut kiinnittää huomiota kaikkiin yksityiskohtiin. Rakennusta ympyröivät perinteisen kare-san-sui –estetiikan mukaan suunnitellut puutarhat. Kesäkuun alussa etupihaa koristivat tuhannet pionit täydessä kukassa. Näkymä oli niin loistokas, että äkkiseltään on vaikea keksiä hulppeampaa kotimuseota!

Ainu-kulttuuria Sapporossa

Otarun nähtävyydet nähtyämme puksutimme paikallisjunalla takaisin Sapporoon. Ystävämme olivat varanneet meille vielä illalliselle pöydän hiukan erikoisemmasta paikasta: koska olen aina ollut kiinnostunut alkuperäiskansoista, etenkin Hokkaidon ainuista, olivat ystävät bonganneet uuden ravintolan, jossa olisi mahdollista syödä ainujen perinneruokia. Umizora-no-Haru –nimisessä ravintolassa oli yksi looshi, joka oli sisustettu Shiraoin ainu-kulttuurikeskuksen asiantuntijan avulla ainujen kulttuuriin sopivaksi. Menuja oli vain yksi. Kauniit annokset saapuivat, ja ravintolan tarjoilija kertoi kustakin ruokalajista. Vaikka ainu-kieliset nimet olivat eksoottisia (ohau, yuku, chitatapu, chiporo…), ruokalajit olivat hämmästyttävän kotoisia: peuranpaloja vartaassa, lohikeittoa, lohenmätiä perunakakun päällä ja lohi-tartar. Erikoisin herkku oli käynyt, maitomainen riisiviini tonoto. Suosittelen tässä ravintolassa käyntiä, jos haluaa tutustua Japanin alkuperäiskansan kulttuuriin ja vaihtelua perinteiselle japanilaiselle ruualle! Pöytävaraus täytyy tosin tehdä etukäteen.