Shimabara ja Sumiya – Kioton vanhin säilynyt geisha-talo

Jatkoin Kioton-reissuani Edo-kauden viihdekulttuuri -teemalla. Oiran-pukeutumiskokeilun jälkeen paloin innosta nähdä Kioton vanhin säilynyt viihdetalo, ageya. Kyseinen rakennus, nykyiseltä nimeltään Sumiya Motenashi Art Museum (Sumiya Motenashi no Bunka Bijutsukan), sijaitsee Shimabaran kaupunginosassa, joka oli 1600-luvulla punaisten lyhtyjen aluetta, japaniksi yūkaku.

Erona hanamachiin (geishojen kaupunginosa) oli , että yūkaku oli nimenomaan prostituoitujen ja kurtisaanien aluetta, kun taas hanamachi keskittyi siveelliseen geisha-viihteeseen. Hanamachit perustettiinkin vasta 1700-luvun puolivälissä, yūkakut taas jo 1600-luvulla. Prostituutio oli täysin laillista puuhaa, mutta koska homma näytti hivenen ryöstäytyvän käsistä, kiitos kabuki-teatterin seksikkäiden näyttelijöiden, päätettiin shōgunin toimesta rajoittaa prostituutio ainoastaan tietyille alueille. Alueita määrättiin kolme: yksi Kiotoon (Shimabara), yksi Ōsakaan (Shinmachi) ja yksi Tokioon (Yoshiwara). Kioton viihdealue oli alun perin toisaalla, mutta se siirrettiin virallisesti Shimabaraan vuonna 1640. Siellä se pysyi aina vuoteen 1958, jolloin prostituutio kiellettiin lailla. Shimabara kuitenkin kallistui vähitellen hanamachin suuntaan, koska alueella oli lopulta äveriäiden poliitikkojen käyttämiä arvostettuja viihdetaloja, eikä pelkästään bordelleja.

Nykypäivän Shimabara on kuin mikä tahansa hiljainen ja uinahtanut Kioton asuinalue rautatieaseman luoteispuolella: turistimassat loistavat poissaolollaan, ja menneestä muistuttaa ainoastaan virallinen portti, jonka kautta alueelle käveltiin. Pääkadun varrella on poikkeuksellisen pitkä vanhan machiya-talon (perinteiseen tyyliin rakennettu kaupunkitalo) fasadi. Talo on ilmeisesti vanhin tuholta säästynyt ageya koko Japanissa! Kun railakasta yöelämää vietettiin öljylyhtyjen ja avotulen loimutessa, tulipaloja sattui tuon tuostakin, eivätkä paperiseinät varsinaisesti parantaneet paloturvallisuutta. Siksi on suorastaan ihme, että massiivinen ageya on säilynyt koskemattomana.

Sumiya rakennettiin vuonna 1641, ja myöhemmin siihen liitettiin pari ympäröivää taloa, joista uusimmat osat ovat peräisin vuodelta 1787.  Jo sisään astuessa historian havina oli konkreettista, kun katsahti pienen sisäpihan kulmapylvästä: siinä näkyi syvä samurai-miekan viilto, peräisin tappelusta shogunaatin poliisivoimien (shinsengumi) kanssa.  Poliisit viihtyivät talossa niin hyvin, että laskut pääsivät kasvamaan huomattavan suuruisiksi, ja lopulta poliiseilla ei enää ollutkaan asiaa ageyaan. Miekanviiltoa edelsi kiista epärehellisestä laskunmaksusta, ja osallisena ollut poliisi salamurhattiin tapahtuman jälkeen kotimatkalla.

Sumiyan ensimmäistä kerrosta pääsee katsomaan ilman opasta aukioloaikojen puitteissa, mutta toisen kerroksen huoneita voi ihailla ainoastaan opastetulla kierroksella. Kierrokset järjestetään vain japaniksi ennakkoon tilaamalla – varaamisen voi kyllä hoitaa englanniksi esimerkiksi Kioton rautatieaseman turisti-infopisteessä. (Ensimmäisen kerroksen sisäänpääsymaksu taisi olla 1000JPY ja toisen kerroksen noin 2000JPY.) Vaikka japania ei ymmärtäisikään, toinen kerros oli sen verran mykistävä, että turneesta kannattaa maksaa! Käteensä saa sentään englanninkielisen tiivistelmän kunkin huoneen taideaarteista. Minä onnistuin lyöttäytymään pikku hiprakassa käyskentelevän japanilaisen eläkeläissetäjoukon mukaan. Vaikka puhun sujuvasti yleisjapania, opas käytti sen verran rönsyilevää kieltä ja spesifiä historiasanastoa, että tipahdin kärryiltä tuon tuostakin. Toisessa kerroksessa ei saa ottaa lainkaan kuvia, ja harmillisesti kuvakirjan painoskin oli päässyt loppumaan, joten uskomattomat käsityötaidon näytteet on vain käytävä katsomassa omin silmin!

Ochaya, ageya, okiya?

Hanamachin geisha-viihdetalot, ochayat (teetalo), tarjosivat viihdettä pääasiassa iltaisin. Ochayaa ei pidä sekoittaa okiyaan, joka merkitsee geishojen asuintaloa. Ochayat vuokrasivat geishoja eri okiya-taloista, mutta ochayassa ei nimestä huolimatta tarjoiltu teetä (paitsi ruokajuomana), vaan lähinnä alkoholia. Niissä ei myöskään ollut ravintolapalveluita, sen sijaan kunkin seurueen ruuat tilattiin erikseen ravintoloista. Ochaya-taloja on edelleen olemassa etenkin Gionin alueella, mutta sisään päästään vain hyvillä suhteilla ja sievoisella rahasummalla. Ilta geishojen seurassa maksaa yleensä tuhansia euroja. Ageya taas oli suurempi viihdetalo, johon tultiin viihtymään koko päiväksi: ageyassa oli suuri keittiö (Sumiyan keittiö oli tiettävästi suurimmasta päästä), ja vieraat saivat lounastaa ruokailusalissa tulipesän ympärillä. Ruokailun jälkeen siirryttiin lepäilemään ja esimerkiksi kirjoittelemaan runoja tai nauttimaan teetilaisuudesta.

Sumiyan ensimmäisestä kerroksesta löytyy kuuluisa Matsu-no-ma, Mäntyhuone: se oli pelkistetty tatamihuone, jonka yksi seinä aukesi kokonaan puutarhaan päin. Puutarhassa oli huolella täydellisen malliseksi kasvatettu mänty, joka varjosti tarkoin haravoitua kivipuutarhaa. Tätä seesteistä näkymää katsoen asiakkaat inspiroituivat kirjoittamaan haikuja – Mäntyhuone olikin Edo-kauden suurimpien haiku-runoilijoiden säännöllinen kohtaamispaikka. Alkuperäisestä männystä on jäljellä enää kanto, mutta tilalle on istutettu lisää mäntyjä ja muotoiltu ne muistuttamaan alkuperäistä puuta. Myös poliittisesti aktiiviset henkilöt kokoontuivat mieluusti Sumiyassa, ja asiakkaina oli Japanin vaikutusvaltaisimpia henkilöitä.

Puutarhaa ympäröi kolme teehuonetta, joihin ei valitettavasti ollut museovierailla pääsyä. Kukin teehuone edusti eri teekoulukuntaa, jotta asiakkailla oli mahdollisuus valita mieluisa teenvalmistustraditio. Kun iltapäivä oli vietetty rauhallisen taiteen parissa, oli illalla vuoro siirtyä yläkerran viihdehuoneisiin.

Sumiyan toisessa kerroksessa oli kymmenen erillistä huonetta. Ne oli kukin koristeltu eri teeman mukaan tunnettujen taiteilijoiden töillä. Kun siirryimme yläkertaan, oppaan avustaja raotti paperisermejä varovasti huone kerrallaan vain hiukan, jotta valo ei turmelisi hauraita materiaaleja. Koska huoneissa oli edelleen hämärää, opas valaisi tärkeimpiä taideteoksia taskulampullaan. Liukuovin toisistaan erotetut tilat olivat eri kokoisia ja eri käyttötarkoituksiin: yhdessä huoneessa oli esiintymislava geishojen ja tayû (korkea-arvoinen geisha) -viihdyttäjien tanssiesityksiä varten. Huoneita pystyi myös yhdistämään liukuovia liikuttamalla. Huoneiden väleissä kulki pieniä käytäviä ja hassuja salaovia, joiden kautta geishat liikkuivat huomaamattomasti, ja ruokatarjoiluja pystyi kuljettamaan häiritsemättä muiden huoneiden seurueita.

Mieleen jäi erityisesti huone, jonka kaikki fusuma-liukuovet oli päällystetty hopealla. Hopean päälle oli maalattu puoliksi kiinni rullatut bambusälekaihtimet. Kun lyhtyjen valo pimeässä osui kiiltävään hopeapintaan, näytti siltä, kuin laskevan auringon valo olisi heijastunut ikkunasta sisään. Hopeoinnit olivat tietysti mustuneet kolmensadan vuoden ajan tupruttaneesta savusta ja ajan patinasta, mutta yksi kohta oli restauroitu – siitä pystyi henkeä haukkoen kuvittelemaan, kuinka upea valoefekti on mahtanut olla!

Eräs huone oli koristeltu 60:n viuhkan kuvalla. Viuhkoja oli sommiteltu kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, ja niissä kuvattiin kohtauksia Genjin tarina –eepoksesta. Lisäksi huoneen kaikista kulmista löytyi salaperäisiä koodimerkkejä, jotka liittyivät suitsukkeentunnistuspeliin, johon viitataan niin ikään Genjin tarinassa. Tämän teoksen tuntijat saattoivat röyhistää rintaansa havaittuaan kaikki tarinaan liittyvät vihjeet huoneessa.

Aivan viimeiseksi meille esiteltiin Aogai-no-ma, Helmiäishuone. Se oli erillään muista huoneista, rakennuksen hiljaisimmassa siivessä, ja 1700-luvulla, kun edessä ei vielä ollut rautatierakennelmia, sen ikkunoista näkyivät Arashiyaman vuoret. Kun astuin huoneeseen, hämmästyin sen epätyypillistä kiinalaistyylistä estetiikkaa. Seiniä koristivat koko matkalta mustavalkoiset maisemakuvat. Kun astuin lähemmäksi katsoakseni, millä maalaustekniikalla yksityiskohtaiset ja pikkutarkat kuvat oli tehty, meinasin pudota polvilleni: KAIKKI oli helmiäisupotusta mustassa lakka-alustassa! Olen kerran nähnyt dokumentin siitä, kuinka vaativaa on pikkiriikkisen japanilaisen helmiäisupotuksen valmistaminen lakkaesineeseen, ja tämä oli kokoluokaltaan tuhansia kertoja sen pikkuesineen kokoinen alue! Polvissa notkahti, kun tajusin työmäärän ja taidon, mikä koristeluun oli käytetty. Koska tämän huoneen helmiäisupotustekniikkaa ei ole pystytty selvittämään tarkasti, huonetta ei ole voitu restauroida, ja se on jätetty alkuperäiseen tilaansa savusta mustuneine kattoineen. Helmiäiskuvioinnit tehnyt taiteilija oli ilmeisen tunnettu, hänen nimimerkkinsä löytyy poikkeuksellisesti seinästä: Kamematsu. Myös Helmiäishuoneessa on tapeltu, todisteena kolme miekanjälkeä pylväässä…

Sumiya sulki ovensa vasta vuonna 1985, johon asti Mäntyhuone oli vielä käytössä (muita osia ei käytetty prostituution kieltämisen jälkeen). Rakennus on koko historiansa ajan ollut Nakagawa-suvun omistuksessa. Ageya palveli asiakkaitaan katkeamatta siis 345 vuotta. Museoksi se muutettiin vuonna 1998. Sumiya ei ole kulttuurihistoriallisesti arvokas ainoastaan viihdetalona, vaan se on ainoita säilyneitä ei-uskonnollisia rakennuksia varhaiselta Edo-kaudelta. Sen taideaarteet ja arkkitehtuuri kuvastavat ajan rikkaiden kauppiaiden ja kaupunkilaisten elämää ja taiteellista kekseliäisyyttä.