Päiväretkiä Nisekossa: Shiribetsugawa ja Yōtei-zan

Sain tänä kesänä toteuttaa Hokkaidossa kaksi asiaa, joista olen haaveillut pitkään: kokeilla SUP (stand up paddling) –lautailua sekä kiivetä upean Hokkaidon Fuji-vuoreksi kutsutun Yōtei-zan’in huipulle.

Pidimme ensimmäisen tulivuoriretken jälkeen lepopäivän. Olimme varanneet Niseko Adventure Centerin tarjontavalikoimasta SUP-lautailua Shiribetsu-joella! Niseko Adventure Center (NAC, äännetään japaniksi ”Nakku”) on Hokkaidon suurin seikkailuretkijärjestäjä. NAC:lla on myös erinomainen sisäkiipeilyhalli Sapporossa sekä pienempi seinä Nisekossa – suosittelen vierailemaan, vaikka kiipeilykokemusta ei olisikaan. Olen vuosien varrella hyödyntänyt NAC:in järjestämiä ulkoiluretkiä ennenkin. Jostain syystä joka kerta, kun minä ja joku ystäväni olemme mille tahansa retkelle ilmoittautuneet, olemme olleet ainoat osallistujat. Niin kävi nytkin.

Saimme yllemme kuivapuvut sekä KYPÄRÄT. Tässä vaiheessa alkoi huolestuttaa: olikohan järkevä idea lähteä ensi töikseen virtaavalle joelle SUPpailemaan…? Retken kuvauksen mukaan kyseessä oli aloittelijoille sopiva paketti, joten luotimme tähän. Meidät kuljetettiin oppaan kera pakettiautolla joen rantaan. Shiribetsugawa on eräs koko Japanin puhtaimmista joista: se toden totta virtasi edessämme kristallin kirkkaana! Opas valisti meitä melontatekniikoista, ja siirsimme valtavat SUP-laudat veteen. Harjoittelimme ensin lähes virtaamattomassa kohdassa, ja kun tasapaino alkoi löytyä, lähdimme virtauksen mukana jokea eteenpäin.

Joki oli todella matala, ja kalat näkyivät kirkkaasti kuin akvaariossa! Ilmeisesti kypärät olivat päässä lähinnä siksi, että sattuisi loiskahtamaan pää edellä matalaan veteen, eikä siis koskenlaskua varten. Japanissa ollaan hyvin, hyvin tarkkoja turvallisuusseikoista… Toisin kuin Suomen järvillä, joella ei jalkaan kuitenkaan sidottu karkuremmiä, koska lauta saattaisi virtauksen mukana ajautua rannalta törröttäviin puunoksiin ja jalka jäädä remmistä jumiin.

Sataa tihuutti, mikä ei tietenkään kuivapuvussa meloessa haitannut. Joen penkereiltä kuului mitä erilaisimpien lintujen tsirpitystä. Joessa oli myös harvinaisia kasveja, jotka kasvavat vain kaikkein puhtaimmissa vesissä. Meloimme katsomaan piilossa kasvillisuuden seassa kohisevaa pientä vesiputousta, joka sai alkunsa vuorilta. Sitten tuli vastaan jokien risteymäkohta, jossa virtaus voimistui huomattavasti: opas antoi ohjeet, mihin kohtaan virtausta kannattaisi tähdätä. Minä päätin varmuudeksi istua polvi-istuntaan, varsinkin, kun Yuuko oli juuri molskahtanut veteen osuttuaan kovimpaan virtaukseen! Opas sai hänen lautansa kiinni, ja Yuuko kellui perässä.

Suomalaisilla kun on lähtökohtaisesti enemmän kokemusta vesillä olosta, meillä ei Sinin kanssa ollut kummempia ongelmia tasapainotella laudan kanssa. (Olen kerran todistanut japanilaiskaverin kajakkimelontayritystä, jossa hän ei tunnin aikana keksinyt, kuinka vehkeellä pääsee eteenpäin, vaikka kuinka selostin ja näytin melan käytön perusteita. Siinä hän sitten pyöri ympyrää dippaillen melaa veteen ymmärtämättä, että tulisi suorittaa vetoliike, jonka voima on suurempi kuin väistyvän veden…) SUPpailu oli todella mukavaa, ja pari tuntia vierähti hujauksessa. Homma ei kuitenkaan ollut kovin raskasta, joten saimme kerättyä hyvin voimia seuraavan päivän Yōtei-zan –vaellukseen.

Ezo-Fuji, Hokkaidon kaunein vuori

Yōtei-vuorta kutsutaan myös Ezo-Fujiksi (Ezo on vanha Hokkaidoa merkitsevä nimitys) johtuen sen huomattavasta yhdennäköisyydestä Fuji-vuoren kanssa. Useimmista kuvakulmista vuori onkin täydellisen kartion mallinen, mutta yhdestä suunnasta sen rinne on epäsymmetrinen. Olin jo useaan otteeseen yrittänyt houkutella kavereitani kiipeämään vuorelle, mutta koska ystävieni joukossa ei ole ollut kovin urheilullista porukkaa, olen jäänyt haaveideni kanssa yksin. Viime kerralla tutustuin kuitenkin lumilautailuopettajaan, Kumikoon, jonka laajasta ystäväpiiristä löytyi heti innokkaita mukaan lähtijöitä. Tapasimme Kumikon, Hiromin ja Kazukon edellisenä iltana hirsimökkimajoituksessamme Seinon perheen kotona. Heillä oli vapaata vain päivä, joten toteutimme kiipeämisurakan päiväretkenä. Yōtei-vuorelle on suosittua kiivetä iltapäivästä, nukkua yö lähellä huippua olevassa vuorimökissä ja auringon noustessa kivuta huipulle ihailemaan ensimmäisiä säteitä. Koska vuorta ei virallisesti ollut vielä tämän kauden osalta ”avattu”, ei vuorimökkikään ollut vielä käytettävissä.

Nisekon alueen kansallispuisto on kolmeen paikkaan jakautunut Shikotsu-Tōya Kokuritsu Kōen. Se käsittää Yōtei-vuoren, Shikotsu-järven ympäristöineen sekä Tōya-järven, joka on muodostunut jättimäisen tulivuoren romahtaneeseen kraateriin. Edellisen päivän sateen takia pelkäsimme, että polut olisivat muuttuneet liejuksi, jolloin kiipeäminen olisi mahdotonta. Sade oli kuitenkin ollut sen verran tihuuttamista, että vaelluspäivänä ei pahempaa mutaa ollut havaittavissa. Aamu valkeni pilvisenä, mutta jo hetken kiipeämisen jälkeen pilvet väistyivät, ja saimme nauttia täydellisestä kesäpäivästä!

Japanissa kansallispuistoissa kulkemisesta ei peritä maksuja. Reitin alussa on kuitenkin rekisteröintikirja, johon tulee kirjoittaa ryhmäläisten nimet, suunniteltu reitti ja lähtöaika. Palatessa kirjataan paluuaika. Yōtei-vuorelle johtaa neljä reittiä kustakin ilmansuunnasta. Valitsimme suositun Makkari-polun, koska se oli lähinnä majapaikkaamme. Hurautimme paikalle Kumikon autolla, mutta paikallisista hostelleista ja majataloista voi myös tiedustella kyytiä vaellusreiteille.

Luonnonrauhaa ennen vaellussesonkia

Polun alku on japaniksi ”tozan-guchi”, vapaasti käännettynä ”vuoren suu”. Japanissa vuoret on jaettu aina kymmeneen osaan, mistä voi suunnilleen päätellä etenemisensä. Kymmenesosamerkinnät on kiinnitetty näkyville paikoille pitkin matkaa. Kun kysyin japanilaisilta retkeilijöitä, perustuuko kymmeneen osaan jakaminen korkeusmetreihin, edettyyn matkaan vaiko summittaiseen minuuttimäärään edellisestä pisteestä, ei kysymykseen ollut vastausta. Ilmeisesti kymmenesosien jakotapa vaihtelee vuorittain. On kuitenkin ihan mukava tietää, kuinka paljon etenemistä on tapahtunut, ja taukopaikatkin voi etukäteen suunnitella vaikka parin-kolmen kymmenyksen välein. (Vinkki: kymmenesosien numerointi on aina kirjoitettu japaniksi, joten japanilaisten numeroiden kirjoitusmerkkien opettelu ykkösestä kymmeneen kannattaa!)

Yōtei-vuorella on korkeutta 1898 metriä, ja nousua vaelluksen aikana tulee noin 1500m kahdeksan kilometrin matkalla. Seitsemänteen kymmenykseen asti vaelletaan tiheän metsän ja ruokokasvillisuuden seassa kiipeillen korkeiden juurakoiden yli, mutta maisemia voi ihailla avoimemmilta paikoilta jo parin, kolmen kymmenyksen jälkeen.

Meidän vaelluksemme osui kesäkuun alkuun, viikkoa ennen vuoren virallista avaamispäivää. Japanissa vuoret avataan virallisesti retkeilijöille ”yamabiraki”-päivänä, kun suurin osa lumesta on sulanut. Silloin myös vuorimökki- ja muut mahdolliset palvelut avataan. Meillä ei ollut tarkkaa tietoa Yōtei-vuoren lumitilanteesta, mutta paikalliset arvelivat sen olevan melko sula. Osalla porukastamme oli mukana varmuudeksi kevyet jääraudat kenkiin. Niitä ei kuitenkaan tarvittu, vaikka muutaman isomman lumialueen läpi kuljimmekin.

Ohitimme myös mielenkiintoisen miesporukan, joka raahasi mukanaan hillittömiä rinkkoja. Heillä oli kuulemma mukanaan taitettava kanootti ja lumilaudat sekä teltta! Olivat kuulleet, että kraatterissa olisi vielä tarpeeksi lunta lasketteluun, ja keskellä olisi sulamisvedestä muodostunut järvi, missä aikoivat meloa. Huipulla valitettavasti selvisi, että järveä ei ollut – miehet tyytyivät lasketteluun, ja pystyttivät teltan kraatterin pohjalle. (Leiriytyminen vuorella on virallisesti kielletty, mutta nämä retkeilijät taisivat luottaa siihen, että ennen vuoren avaamista paikalle ei ainakaan eksyisi viranomaisia…) Näimme koko päivän aikana tämän porukan lisäksi muutaman muun ihmisen. Normaalisti vuori ilmeisesti kuhisee retkeilijöitä varsinkin viikonloppuisin!

Saavuimme kraatterin reunalle puolilta päivin. Maisemat avautuivat kirkkaina aina Japaninmerelle asti. Makkari-reitti ei kuitenkaan johda suoraan vuoren korkeimmalle kohdalle, joten päätimme vielä kiertää koko kraatterin reunan päästäksemme vuoren oikealle huipulle. Puolet kraatteri-kierroksesta oli varsin haastavaa lavalouhikkoa, jossa joutui välillä käyttämään käsiä apuna. Vuoren huippukohta sijaitsee Kyōgoku-reitin kohdalla vuoren koillisreunalla. Katselimme sieltä käsin, kun lumilautailijat laskivat kraatterin pohjalle – myös kanootti oli valjastettu lasketteluvälineeksi!

Meidän verkkaisella turistitahdillamme nousuun meni aikaa viitisen tuntia, kraatterikierrokseen pari tuntia (runsaasti eväiden syömistä) ja laskeutumiseen kolmisen tuntia. Japanilaisystävämme kuulemma kiipeävät vuoren yleensä edes takaisin yhteensä viidessä tunnissa…

Nautiskelimme lopuista eväistä ja upeista maisemista tovin huipulla, ja kiersimme takaisin Makkari-reitille kraatterin toista reunaa pitkin. Matka taittui paljon sutjakammin alaspäin, vaikka jalat alkoivatkin olla melkoista hyytelöä loppuvaiheessa. Vuorelta palattuamme Kumiko halusi vielä yllättää meidät, ja vei koko porukan ihailemaan kukkatarhaa, jonka taustalla vuoremme siinsi. Tämän upean vaelluskokemuksen kruunasi kylpy Kira-no-Yu –onsenissa, jonka olimme edellisenä päivänä havainneet oivalliseksi. Rasti seinään, Yōtei-zan on nyt huiputettu!