Talvinen Islanti: Reykjavík – Jökulsárlón – Vagnsstaðir

Sadetta, tuulta, karua puutonta maastoa, eikä edes kummoisempia vuoria. Miksi ihmeessä menisin Islantiin?

Näin olin useamman vuoden ajatellut. Jostain syystä kaikki maassa käyneet ovat kuitenkin paikkaa kehuneet, ei vähiten sen erikoisen luonnon ansiosta. Viime maaliskuussa paluumatkalla Kanadasta päädyin lopulta tekemään kahden ja puolen päivän mittaisen stop-overin Islannissa, kun pysähdyksestä ei edes tullut lisäkustannuksia lentomatkaan Iceland Airilla.

Maaliskuun loppu ei ollut huippusesonki, minkä vuoksi majoitus ja auton vuokraus olivat varsin maltillisen hintaisia verrattuna siihen, mitä olin kesäsesongista kuullut. Sain reissukaverin Suomesta – ystäväni olikin jo viettänyt pari päivää nauttien Reykjavíkin ilmapiiristä ennen minun saapumistani.

Sen kummemmin asiaan perehtymättä olin valinnut autovuokraussivustolta edullisimman vaihtoehdon. Firefly-vuokraamon väitettiin varaustodistuksessa sijaitsevan lentokentällä, mutta eipä sitä sieltä löytynyt, eikä info-pisteessäkään oltu koko firmasta kuultu. Alkoi hiukan huolestuttaa, mutta avuliaan islantilaismiehen soitettua omalla puhelimellaan vuokraamoon selvisi, että pulju sijaitsi jossain toisella puolella lentokenttäaluetta, epämääräisessä varastorakennuksessa. Sain lopulta sovitunlaisen auton – tosin oli koomista, että kun samoilla spekseillä (vuokraamon halvin ja pienin) olin Kanadassa saanut alleni tuliterän Ford Fusionin, Keflavikissa minulle lyötiin käteen parhaat päivänsä nähneen Nissan Micran avaimet. Kulkupelin tuntuma ja ääni muistutti lähinnä ruohonleikkurin ja mopoauton välimuotoa. No, kai tällä pari päivää huristelee, ajattelin.

Olimme etukäteen varanneet majoitukset ja suunnitelleet ajoreitin. Yhden Reykjavikissa vietetyn yön jälkeen lähdimme ajamaan ykköstietä kohti etelää päämääränämme Vagnsstaðir’in hostelli. Matkanteon hitaus selvisi jo heti Reykjavikista ulos päästyämme: aamu oli valjennut kirkkaana, ja maisemat hohtivat upean lumisina! Pakkohan siinä oli vähän väliä pysähtyä ottamaan kuvia!

Ykköstien vesiputoukset

Ensimmäisenä isompana luonnonnähtävyytenä eteen tulivat Seljalandsfoss’in vesiputoukset. Alueella oli vielä muutama islantilaisessa mittakaavassa vähäisempi vesiputous. Osa kävelypolusta oli jäätynyt, kun vettä suihkusi polulle taukoamatta ja öisin oli pakkasta. Minulla olisi ollut mukana näppärät telaketjupiikit kenkiin, mutta olinpa jättänyt ne autoon, enkä jaksanut lähteä hakemaan. Turisteja oli nytkin ihan jonoksi asti – miltähän paikka mahtaa näyttää keskikesällä? Upeinta oli könytä vesiputouksen taakse! Tosin sillä reissulla on hyvä suojautua sadevarustein – minulla GoreTex’it olikin valmiiksi päällä, mutta kameran suojaamiseksi piti olla vähän kekseliäämpi. Kuvia putouksen takaa sain otettua ainoastaan kännykällä, jonka linssi oli niin pieni, että sen sai puhtaaksi vesiroiskeista sormen pyyhkäisyllä.

Ykköstietä ajaessa selvisi, että Reykjavikin jälkeen asutusta ei tosiaankaan juuri ollut. Pörröisiä islanninhevosia juoksenteli karuilla niityillä, joiden reunalla saattoi havaita jonkun yksittäisen kivimökin. Vastaan tulevia asutuskeskuksia ei juuri kaupungeiksi voinut kuvailla. Olimme onneksi ottaneet huomioon, että myöskään bensa-asemia ei ole turhan tiheään ripoteltu, joten lirautin tankkiin lisää polttoainetta aina huoltoaseman tullessa kohdille.

Seljalandsfossia seurasi toinen näkemisen arvoinen vesiputous, sekin lähes tien vieressä: Skógafoss. Sen vierestä ilmeisesti lähti joku merkittävämpi vaellusreitti, koska näimme useammankin retkeilijän huomattavan kokoisten rinkkojen kanssa. Me tyydyimme tällä kertaa perinteisiin turisti-otoksiin vesiputouksesta ja jatkoimme matkaa. Tälle päivälle ajomatkaa kerääntyisi noin 400km, mikä tuntui suunnitellessa ihan realistiselta. Olen muuten poikkeuksellisen helposti nukahtavaa sorttia autoa ajaessa, mutta luotin siihen, että matkaseura pitää minut hereillä. No, näin onneksi olikin, tosin Kanadan-reissusta oli sen verran jetlagia, että pari kertaa piti pysähtyä ottamaan pienet nokoset. Toisella näistä kerroista matkaseurani lähti kävelylle merenrantaan ja minä otin hyvän nukkuma-asennon auton sisällä. Nukkumisesta ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään, sillä auto heittelehti navakan tuulen voimasta parkissa ollessaan sellaisella voimalla, että pelkäsin sen lähtevän lentoon! Note to self: vuokraa ensi kerralla suurempi ja painavampi auto!

Skógafossin jälkeen seurasi puuduttava pätkä sinänsä eriskummallista maastoa: ilmeisesti sammaloitunut laavakenttä näytti jättimäiseltä, vihreältä matolta täynnä pallomaisia mättäitä! Ajattelin, että en enää hämmästyisi mistään tämän maiseman jälkeen.

Jökulsárlónin jäälaguuni

Juuri, ennen kuin alkoi hämärtää, pääsimme kuuluisalle Jökulsárlónin laguunille. Olin nähnyt toinen toistaan mykistävämpiä kuvia paikasta. Meidän saapuessamme vaikutelma ei kuitenkaan ollut ihan niin hehkeä: oli hämärää ja pilvistä, ja laguunissa kelluvat jääkimpaleet olivat ajautuneet kauas rannasta, eivätkä näyttäneet kovin erikoisilta. Ampaisimme eteenpäin, että ehätimme juuri ennen pimeää hostelliin.

Vagnsstaðir’in hostelli oli oikein miellyttävä, eikä siellä ollut kovin paljon ihmisiä meidän lisäksemme. Olimme varanneet yksityishuoneen noin puolitoista kuukautta aiemmin. Saimme kuulla, että mikäli mielii hostellin asiakkaaksi kesäaikaan, vuoden 2017 loppukesäksi löytyy vielä jonkin verran tilaa. (Tässä kohtaa elettiin siis maaliskuuta 2016!) Eipä olisi minusta suunnittelemaan reissua puolitoista vuotta etukäteen!

Meidän piti lähteä paluumatkalle jo aikaisin seuraavana aamuna, ja niin teimmekin: olimme aamun vielä hämärtäessä jo tien päällä. Päätimme käydä katsastamassa Jökulsárlónin laguunin vielä uudestaan – hämmästykseksemme nimittäin huomasimme, että laguuniin johtavan joen vesi virtasi tänään eri suuntaan kuin eilen! Niin tosiaan, vuorovesi… Tästä syystä laguunin jääkimpaleet olivatkin nyt aivan eri kohdassa kuin edellispäivänä, ja olimme lumoutuneita paikasta! Näimme hylkeiden molskivan kauempana, ja ihailimme laguunia pitkään ja hartaasti kävellen ympäröivää rantaa pitkin.

Onneksi päätimme käydä paikalla uudestaan! Parkkipaikallakaan ei ollut aamuvarhaisella vielä juuri ketään, mutta pois lähtiessämme se alkoi tukkeutua autoista. Katsastimme vielä laguunin toisella puolella avautuvan merenrannan, ja siinä vaiheessa suu vasta loksahtikin: sysimusta laavahiekka oli täynnä laguunista irtautuneita jääkimpaleita! Ne olivat todella eriskummallinen näky merenrannalla! Paikka oli näköjään myös ammattivalokuvaajien suosikki, koska päheän näköistä kalustoa oli viritelty pitkin rantaa.

Seuraavassa osassa matka jatkuu takaisin Reykjavikiin kuumien lähteiden kautta (ei, emme käyneet Blue Lagoonissa!).