Urho Kekkosen kansallispuisto: Tuiskukurun kierros 60km

Retkeilyjalkaa alkoi vipattaa sen verran ankarasti viime vuoden alkukesästä, että tilasin hetken mielijohteesta lähes kaikki Lapin alueen vaelluskartat. Pähkäilin Pyhä-Luoston, Hetta-Pallaksen ja Urho Kekkosen kansallispuiston reittien välillä. Keväällä 2020 julkaistu Kiilopään retkeilyopaskirjanen sai minut kuitenkin kiinnostumaan Kekkospuiston loputtomista reittivariaatioista.

Ainoa huolenaihe oli reittien merkkaamattomuus: olen tähän asti tallannut huoletta valmiiksi merkittyjä, vain muutaman päivän mittaisia reittejä, ja vaikka kartanlukutaito onkin olemassa, kompassinkäsittelytaito oli hiukan hatarammalla pohjalla. Sentään kuitenkin omistin kompassin – tosin vähän ennen retkeä selvisi, ettei se osoita pohjoiseen, vaan neula keikkuu ihan miten sattuu. Retkeilykaupan myyjä totesi, että kyseessä lienee valmistusvirhe, joten mukaan lähti uusi Suunnon kompassi. Varmuudeksi latasin myös Maastokartat-sovelluksen ja hommasin siihen 5€ maksavan offline-latausominaisuuden. Tämän lisäksi latasin myös Suunto 7 -kellooni vaellusalueen offline-kartan. Eiköhän näillä vehkeillä löydetä pois puistosta, tuumailin.

Sain retkikaveriksi Niinan, jonka kanssa vuorottelimme automatkan ajo-osuudet. Vietimme saapumisyön Tankavaaran kultakylässä pienessä mökissä. Majoitus oli oikein kelvollinen edulliseen hintaansa nähden – suihku ja wc olivat huoltorakennuksessa, mutta muutoin meillä oli oma rauha viihtyisässä mökissä. (Tosin ilmanvaihto oli olematon, eikä ikkunaa voinut hyttysverkon puutteessa pitää auki, pientä miinusta mainitakseni…)

Aloitimme vaelluksen seuraavana päivänä Kiilopään retkeilykeskukselta. Auton parkkeeraaminen Kiilopäälle maksoi 3€/yö (tämä siis kesällä 2020). Homma toimi niin, että vaellusta ennen haettiin infopisteeltä saapumispäivämäärällä varustettu lappunen auton tuulilasiin, ja palatessa käytiin maksamassa, mikäli joku muu asiaa joskus ihmettelee (en ainakaan itse löytänyt tätä tietoa mistään internetin syövereistä).

Kiilopään ympäristössä on kymmenittäin päiväretkireittejä, ja porukkaakin oli sen mukaisesti. Piti olla tarkkana, ettei lähtenyt seuraamaan väärää reittiä heti aluksi. Suunnistamisen ongelma niin kutsutuilla merkkaamattomilla reiteillähän nimenomaan on, että valmiita polkuja kyllä on tusinoittain, mutta niissä ei ole juuri mitään tienviittoja tai muita merkintöjä. Urho Kekkosen kansallispuiston alue on jaettu kolmeen vyöhykkeeseen, joiden käytännön merkitys minulle selvisi vasta paikan päällä: noin 10km säteellä Kiilopäästä oleva alue lasketaan retkeilyvyöhykkeeksi. Tällä alueella on valmiiksi merkittyjä reittejä ja polkujen risteyksissä selkeät opastetaulut ja tienviitat. Sitten tulee erämaavyöhyke, jossa risteilee valmiita polkuja suosittujen autio- ja varaustupien välillä. Suosituimmat polut on merkitty vaelluskarttoihin sekä Maastokartat-sovellukseen, mutta ei kaikkia! Tällä alueella karttaa sekä minun tapauksessani kellon ja puhelimen sovellusta tuli polkujen haarakohdissa tiirailtua usein, mistä oli valtavasti hyötyä, koska gps-täppä näytti nykyisen sijainnin suhteessa aiottuun reittiin. Muutaman kerran valitsimme polun hiukan hutiin, mutta ei dramaattisesti. On hyvä silti tiedostaa, että kaikki selkeätkään polut eivät näy kaikissa kartoissa.

Kansallispuiston itäisimmät osat kuuluvat syrjävyöhykkeeseen. En ole vielä tällä vyöhykkeellä käynyt, mutta netistä löytyvien tietolähteiden perusteella kyseisellä alueella tulee osata suunnistaa ihan ilman polkuja, koska niitä ei välttämättä ole ollenkaan.

Tämän retken aikana kävi selväksi, että ainakin retkeilyvyöhykkeen ja erämaaosan välillä tunnelma oli varsin erilainen. Ensimmäisen kolmen yön leiripaikat olivat erämaaosassa, ja sinne asti hakeutuneet retkeilijät hiljaista porukkaa. Viimeisen yön Rautulammella meininki olikin jo ihan toinen: suurehko nuorisojoukko oli levittäytynyt yhdelle teltta-alueelle ja sen huomasi äänenkäytön tasosta. Telttapaikat olivat kuluneet ja laittomia nuotioita oli pykätty lähes jokaisen telttaläntin viereen.

Päivä 1: Kiilopää – Suomunruoktu (15km)

Meidän ensimmäinen välietappimme oli Niilanpään vanha poroaitaus ja tulipaikka. Maisemat avautuivat puuttomana tunturina heti pari kilometriä Kiilopäältä lähdettyämme. Säätila oli jopa vähän liiankin kesäinen: +27°c tuntui sietämättömältä porotukselta täyden ruokakuorman kanssa ylämäkeen punnertaessa! Lisäksi paarmat innostuivat shortsien paljastamista jaloistamme.

Niilanpään jälkeen ylitimme varmaankin koko reitin korkeimman loivan solan, josta oli niin upeat näkymät, että jäimme pitämään pitkää lounastaukoa päiväunien kera. Pienen tuulenvireen ansiosta paarmat jättivät meidät hetkeksi rauhaan. Tässä vaiheessa liikkeellä olevasta ihmismassasta ei ollut enää jälkeäkään. Yksikään vaeltaja ei koko päivänä tullut vastaan tai ohittanut meitä tämän jälkeen.

Solan jälkeen alkoi alamäki. Tunturista reitti laskeutui metsäisempään laaksoon, ja ylitimme kahlaamalla matalan joen. Paikka oli niin upea, että taas piti pitää tauko, huljutella kylmässä vedessä ja napata lisää juomavettä.

Jatkoimme Suomujoen vierustaa aina Suomunruoktun leiripaikalle asti. Polku oli koko matkan ollut mönkijäuraa, ja vastaan huristikin kaksi huoltopuuhissa käynyttä kulkuneuvoa. Suomunruoktussa oli reippaasti hyvää alustaa teltoille, sillä tasainen kangasmaasto jatkui pitkälle autio- ja vuokratuvan ympäristöön. Porukkaa näytti olevan kymmenisen teltallista, mutta kenenkään niskaan ei tarvinnut hengittää, sillä kaikki olivat sijoittautuneet yli 50 metrin päähän toisistaan (kiitollista näin korona-aikaan). Eteläisemmän Suomen äänekkäistä rymyretkeilijöistä ei tarvinnut myöskään olla huolissaan (olin kyllä varautunut korvatulpilla): tänne asti vaivautuneet halusivat yksissä tuumin nauttia nimenomaan hiljaisuudesta! Ohi virtaava kaunis Suomujoki toimi hyvänä peseytymis- ja vedenottopaikkana.

Päivä 2: Suomunruoktu – Tuiskukuru (15km)

Noin puoli kilometriä Suomunruoktun nykyisestä leiripaikasta eteenpäin näkyi joten toisella puolella vanha mökki. Se on alkuperäinen Suomun ruoktu (ruoktu merkitsee saamen kielellä kotia), joka on rakennettu miltei sata vuotta sitten alun perin kullankaivajien, helmenetsijöiden ja hevosmiesten mökiksi. Sotien jälkeen mökki palveli virkistysretkeilyn alkamisen myötä autiotupana ja siirtyi Suomen Ladun omistukseen. Tällä paikalla voi totisesti kuulla historian lehtien havinaa, sillä merkintöjen mukaan jo Elias Lönnrot ja M. A. Castrén kulkivat Suomunruoktun kautta kohti Inaria. Saamelaisten kulkureittinä alue lienee toiminut satoja vuosia ennen tätä. 70-luvulla mökki museoitiin, ja yöpyä saa enää ainoastaan uudemmassa varaus- ja autiotuvassa nykyisellä leiripaikalla. Emme käyneet joen toisella puolella, jotta olisimme voineet ihailla mökkiä myös sisältä päin, vaan jatkoimme matkaa Aitaojan nuotiopaikkaa kohti.

Aitaojan kohdalla polku haarautui kahteen suuntaan. Karttaa katsoessa päättelimme, että Vintilätunturin eteläpuolelta kiertävä reitti olisi näkymiltään avarampi kuin Suomunlatvan telttapaikan ohi kulkeva, jokea seuraava reitti. Välimatka Tuiskukuruun näytti suunnilleen samalta. Lähdimme kiipeämään tunturin rinnettä ylöspäin. Sää alkoi vaikuttaa sateiselta, mikä oli ihan tervetullutta helteen keskellä. Pitkiä housuja oli kuitenkin pakko pitää jalassa ötököiden vuoksi, joten pieni viilennys kastumisen muodossa ei olisi haitannut!

Valitsemallamme reitillä oli noin yhdeksän kilometrin pätkä ilman karttaan merkittyjä taukopaikkoja. Ilahduimme siten valtavasti, kun juuri sään poutaannuttua ilmestyi eteemme järeä penkki tunturimaisemaa kohti suunnattuna! Loistava lounaspaikka siis.

Polku alkoi taas viettää alaspäin, ja samalla sade yltyi. Tulimme suurelle suolle. Ympäriltä kuului eriskummallista linnunlaulua, ja jännän näköiset mustavalkoiset siivekkäät katselivat etenemistämme upottavassa turpeessa. Myöhempi tarkistus vahvisti linnut jonkin sortin kurmitsoiksi (mahdollisesti kapustarinta).

Nousimme Pikkutuntureiden reunamaa pitkin ja laskeuduimme päivän lopuksi Tuiskukurun leiripaikalle, joka sijaitsee Tuiskujoen reunalla. Telttapaikkoja löytyi jonkin verran, mutta ei ollenkaan niin helposti kuin Suomunruoktulla. Me pystytimme omat telttamme töyrään päälle autiotuvan taakse, jotta saimme ihailla Pikkutuntureita teltan ovesta.

Päivä 3: Tuiskukuru – Kotaköngäs (n. 12km)

Melkein kaikki muut tuntuivat jatkavan Tuiskukurulta kaakkoon kohti kuuluisaa Luirojärveä, mutta me lähdimme pohjoiseen suunnitelmissa yöpyä kolmas yö Kotakönkäällä. Opaskirjan mukaan itse köngäs olisi kovasti näkemisen arvoinen paikka.

Mönkijäuraa ei enää ollut, vaan saimme tallustaa kapeaa kinttupolkua pitkin. Tämä reitti oli selvästi paljon vähemmän käytetty kuin edellispäivien polut. Ylitimme pienehköjä puroja muutaman kerran, ja vain loppuvaiheessa isomman puron kohdalla piti kengät hetkeksi riisua, kun näytti siltä, että vesi hulahtaa nilkoista sisään. Hyttysiä oli tällä pätkällä riittävästi varsinkin, kun reitti laskeutui levenevän kurun pohjalle soiseen maastoon. Lämmin sää ja kosteikko kuhisi itikoita, ja olin melko vakuuttunut, että koko maapallon hyttyspopulaatio saa alkunsa juuri täältä! Oli lähes trooppisen vehreää, niin runsaana kasvit pursusivat heinäkuun lämmössä.

Kartasta olin laskelmoinut päivämatkan pituudeksi alle kymmenen kilometriä, mutta gps näytti leiripaikan löydyttyä melkein 12km. Kotaköngäs olikin koko reissun miellyttävin yöpymispaikka: autio- tai varaustupaa ei ollut, mutta laavu tulipaikkoineen sekä siisti ulkokäymälä tietysti kuuluivat varustukseen. Maasto muuttui suoalueen jälkeen sopivasti kuivaksi kangasmetsäksi juuri tässä, ja tasaisia telttapaikkoja oli vaikka millä mitalla. Meidän lisäksemme yöpyjiä näytti olevan aluksi vain yksi teltallinen, mutta puolen yön maissa saapui vielä yksi ihminen lisää. Ei siis ruuhkainen kohde varmasti muulloinkaan.

Parasta tässä leiripaikassa oli kuitenkin itse Kotakönkään koski aivan kulman takana! Kävimme ihailemassa rotkoon syöksyvää vettä ilta-auringossa. Kosken yli oli ilmeisesti vastikään rakennettu uusi silta. Kuljeskelimme könkään reunamilla ihastelemassa raivokkaana kohisevaa, syvän turkoosia vesimassaa eri kuvakulmista. Könkäälle johti suvanto, jonka laidalla leiripaikka sijaitsi. Itse asiassa yksi leirin parhaista puolista oli täydellinen uimapaikka, jossa virtaus oli vähäistä ja vedenkorkeus juuri sopiva! Seuraavana päivänä, kun reitti jatkui suvannon toisella puolella, saimme vielä henkeäsalpaavan kauniin näkymän tropiikin vesistöltä näyttävään, läpinäkyvän turkoosiin veteen. Voiko tällaista todellakin olla Suomessa? Ajatus siitä, että tämän upean näyn takia oli kuljettava vähintään 30 kilometriä suuntaansa omin jaloin toi entisestään lisäarvoa luontokokemukselle.

Päivä 4: Kotaköngäs – Rautulampi (n. 10km)

Kotakönkäältä ei olisi tehnyt mieli lähteä ollenkaan pois, niin hieno oli turkoosi joen suvanto ja itse köngäs aamupäivän auringossa! Polku seuraili jokea hetken, ja sitten muuttui kangasmetsän ja soisen maaston yhdistelmäksi. Nousua kerääntyi pikku hiljaa, ja kipusimme Käyräselkä- ja Aaslakkapää-tuntureiden vierustaa kohti Rautulammen leiripaikkaa. Edellä mainittujen tuntureiden kohdalla näkymät avautuivat kivasti, ja pidimme jälleen useita rentouttavia taukoja nokosten kera. Täytyy sanoa, että usein ulkomaillakin retkeilleenä sitä osaa tosiaan arvostaa läpi yön jatkuvaa valoisuutta, minkä vuoksi saa edetä aivan kuinka hitaasti haluaa, eikä iltavirkun tarvitse yrittää väkisin herätä yhtään aikaisemmin kuin normaalisti. Muutamalla Suomi-vaelluksella olleet japanilaiset ystävät ovat olleet tästä seikasta varsin haltioissaan – Japanissa kun pitää retkillä herätä viimeistään kuudelta, että ennen klo 17 saapuvaa pimeää oltaisiin varmasti jo perillä seuraavassa leiripaikassa. Kauheaa suorittamista lomallakin!

Rautulammen leiripaikka kuului siis jo kartassa näkyvään ”retkeilyvyöhykkeeseen”, mikä merkitsi, että poluilla sai mm. ajaa maastopyörillä. Pyöräileviä päiväretkeläisiä kuhisikin paikalla, ja telttoja oli varmaan tusinan verran. Telttapaikkoja oli ripoteltu sinne tänne järven itäpäähän, ja huussirakennuksia oli kaksi (näistä uudempaa tulisi käyttää, minkä huomasin tietysti vasta muutaman vessareissun jälkeen…). Vanhempi huussi oli jo huonossa hapessa eikä näyttänyt siltä, että sen jätteitä pahemmin tyhjennetään. Paikalla oli myös hätävarana roskasäiliö (ilman sitä paikka olisi runsaan päiväretkeläismäärän  jäljiltä varmaankin vielä paljon roskaisempi), mutta muistathan silti kantaa roskasi mukanasi pois erämaasta, jaksoithan ne myös sinne asti kantaa!

Me pystytimme telttamme näköalapaikalle hiukan muista erilleen. Nuotiohiiliä ja rinkulaksi kasattuja kiviä näytti olevan jokaisen tasaisen kohdan vieressä, mikä saa arvelemaan, että kyseessä on varmaankin laillinen tulisija. Näin ei ole – itse kyhätyissä nuotiopaikoissa ei saa tulta poltella kansallispuiston alueella (tulentekohan ei kuulu edes jokamiehen oikeuksiin), vaan ainoastaan kansallispuiston toimesta rakennetuilla nuotiopaikoilla saa tulta polttaa silloin, kun metsäpalovaroitus ei ole voimassa! Jos et ole varma varoituksen voimassaolosta, älä sytytä nuotiota. Maasto oli huomattavasti kuluneempaa kuin edellispäivän Kotakönkään leiripaikassa, ja isomman nuoren seurueen kikatus ja hölötys raikasi myöhään iltaan asti. Esimakua sivistykseen palaamisesta…

Päivä 5. Rautulampi – Kiilopää (n. 10km)

Olen nähtävästi oppinut tänä kesänä nukkumaan teltassa niin sikeästi, etten ollenkaan huomannut, että poro oli kolistellut ja huohottanut telttojemme välissä keskellä yötä. Tämän oli kaverini lisäksi huomannut naapuriteltan väki. Onneksi ei sentään sisälle tullut! Myös sopuleita näkyi varvikossa useita, mutta olivat niin vikkeliä, ettei niistä ikinä saanut kuvaa. Yksi pikkuinen vauvasopuli oli tosin aikuisia hitaampi, mutta silloin ei tietenkään ollut kameraa saatavilla…

Järkyttävän hyönteismäärän ansiosta en edes yrittänyt syödä aamiaistani taivasalla, vaan käärin telttani sadekankaan puoliksi ylös ja nautin näkymistä sekä aamiaisesta sisäteltan hyönteisverkon suojassa. Säät olivat todellakin hellineet tällä reissulla, sillä toisen päivän sadetippojen jälkeen oli ollut pelkkää auringonpaisteista hellettä! Päätimme lähteä poikkeuksellisesti liikkeelle jo melko varhain (öhöm, taisi olla jo ennen kello kymmentä) jotta välttäisimme edes hiukan paahtavaa kuumuutta. Noh, se ei pahemmin onnistunut varsinkin, kun ensimmäiset kilometrit olivat puutonta ylämäkeä. Emme jaksaneet urheilla näköalojen perässä Raututunturin huipun kautta, vaan valitsimme lyhyimmän mahdollisen reitin takaisin. Niilanpään kohdalla reittimme yhdistyi siihen, mistä alussa kuljimme, mutta jostain syystä viimeiset viisi kilometriä tuntuivat loppumattomalta, vaikka kyseessä olikin tähän suuntaan alamäki.

Autolle saavuimme alkuiltapäivästä. Sillä sekunnilla kun istahdimme autoon alkoi kova ukkonen ja vesisade! Mikä ajoitus! Ajelimme hiestä läpimärkinä takaisin Tankavaaran kultakylään samaan pikku mökkiin viimeiseksi yöksi. 

Kaikin puolin viiden päivän vaellus oli oikein onnistunut ensikokeilu omatoimiseen pidempään vaellukseen sekä Urho Kekkosen kansallispuistossa. Viidessä lyhyessä päivässä pääsi sopivasti erämaatunnelmaan ja seikkailun makuun, mutta aika ja matka eivät olleet liian pitkiä. Calazon Kiilopää-opaskirjassa Tuiskukurun kierroksena tunnettu reitti saa siis minulla lämpimän suosituksen!

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Treeline

Lue lisää Big Agnes Tiger Wall UL2 -teltasta.