Piipahdus Albertassa: Wenkchemna Pass

Tänä kesänä pysyttelin lähes kokonaan British Columbian puoleisilla Kalliovuorilla. Albertan ja British Columbian raja halkoo Kalliovuoria suurta vedenjakaa (Continental tai Great Divide) seuraillen. Reissun ainoa Albertan puoleinen vaellus tapahtui Banffin Kansallispuistossa, Valley of Ten Peaks -laakson kautta Wenkchemna Pass -solalle. Oli viimeisen vaelluksen aika tämänkertaisella Kanadan-matkalla.

Kymmenen huipun laakson olin nähnyt ensi kertaa pari vuotta sitten Mount Templelle kiivetessä. Reitti haarautuu alkuvaiheessa kuitenkin useaan suuntaan, joten intensiivisen turkoosilta ja turistien kansoittamalta Moraine Lake’lta pääsee muihinkin kohteisiin. Kanadalaisystävilläni oli itseasiassa suunnitelmana kiivetä eräälle harvoin kiivetylle huipulle, Wastach Peak’ille matkan varrella, mutta minä totesin, että yhden vuoren huiputus (Mount Niles muutamaa päivää aiemmin) tällä reissulla saa riittää. Muusikkona saa olla hiukan keskimääräistä varovaisempi sormiensa kanssa, ja koska minulla oli konsertti tulossa jo parin päivän päästä, en viitsinyt riskeerata työkuntoani reitillä, jossa pitäisi edetä myös käsiä käyttäen (jo pieni naarmu tai haava sormenpäässä nimittäin tarkoittaa useamman päivän tai viikon sairaslomaa).

Kahden tunnin soolovaellus!

Niinpä erkanin muusta porukasta Eiffel Lake’n kohdalla. Susan ja Greg arvelivat, että heidän vuorikiipeilyynsä menisi aikaa ehkä noin tunti, vuori kun näytti melko pieneltä ja rinne alkoi heti polulta. Minun etappini, Wenkchemna Pass -sola taas oli pidemmällä, joten tuskin olisin takaisin alle kahden tunnin, arvelimme. Sovimme tapaamispaikaksi kohdan, missä erkanimme. Susan, Greg, Jane ja Steve lähtivät kipuamaan ylös louhikkoa, jossa ei näkynyt minkäänlaista polkua.

Myös minun reitilläni vaikutti autiolta. Sain lainaksi Janen karhunkarkotussprayn. Tällä alueella on usein voimassa sääntö, jonka mukaan vaeltajien pitää (huomattavan sakon uhalla) kulkea yli 4 hengen ryhmissä. Nyt rajoitus ei kuitenkaan ollut voimassa, joten sain laillisesti kulkea yksin. Tämä olikin muuten ihan ensimmäinen kerta, kun tallasin Kalliovuorten polkuja edes hetken verran itsekseni! Tunne oli samalla vapauttava ja hiukan pelottava. Mitä, jos joku eläin hyökkää kimppuun? Entä jos eksyn polulta? Maasto oli tässä kohtaa onneksi helppoa. Puita ei ollut, joten näkyvyys oli erinomainen kaikkiin suuntiin laaksossa, mutta hätkähdin silti jokaista murmelia ja maaoravaa, jotka rapistelivat kivien koloissa.

Samassa vastaan tuli pari miestä: he olivat käyneet Wenkchemnan solalla aamutuimaan, ja olivat jo matkalla pois. He kertoivat, että solan yläosissa on jonkin verran lunta eivätkä kiviin maalatut reittimerkit näy, mutta olivat kuitenkin löytäneet tiensä solalle.

Lumiosiolle saapuessani seurasin miesten jälkiä. Reitille oli rakennettu harvakseen myös kiviröykkiöitä suuntaa osoittamaan. Reitiltä palanneet miehet eivät selvästikään olleet löytäneet polkua ihan kaikissa kohdissa, ja päädyin taiteilemaan nelinkontin lumisessa louhikossa. Ylempänä kiinteä polku onneksi löytyi taas.

(Tässä kohtaa on muuten pakko mainita, että kiviröykkiöitä ei kannata huvikseen pinota, elleivät ne ole välttämättömiä reitin löytämisen kannalta! Hupimielessä rakennetuissa kivikasoissa ei ole mitään hauskaa, vaan ne turmelevat luonnon muovaamaa ympäristöä. Tällaisiin merkityksettömiin kivikasoihin olen törmännyt eri maailmankolkissa etenkin suosituilla vaellusreiteillä. Olen ottanut tavaksi hävittää niitä aina kuin suinkin mahdollista. En ole ainoa, jota ne häiritsevät. Asia on herättänyt paljon keskustelua viime aikoina ainakin Yhdysvaltojen ja Kanadan vaelluspiireissä.)

Wenckemna Pass -solalla kahden laakson välissä

Solan laelta näkyi seuraava laakso. Näkymä ei ollut ihan yhtä henkeäsalpaava kuin muutamalla muulla reitillä, mutta tässä sai kyllä taas perspektiiviä vuoriston kokoon! Vaikka sola näytti olevan Eiffel-järveltä ihan pienen matkan päässä, vierähti minulta silti tunti sinne kivutessa.

Solan yli villiin ja autioon laaksoon katsoessa tunsi itsensä pieneksi. Laaksossa ei kulje polkuja eikä siellä näin ollen saa vaeltaa. Kartasta selvisi, että laaksosta seuraavat polutkin ovat niin rajoitettuja, että niihin päästetään erityistä wilderness passia vastaan vain muutama ihminen vuodessa. Näin pidetään huolta, että esimerkiksi villieläimillä on edes joitain alueita, missä eivät törmää ihmisiin.

Hotkaisin eväät solan harjalla. Katselin edessäni kohoavaa Wastach-vuorta ja yritin tirkistellä, josko olisin nähnyt kavereitani huipulla. Ketään ei näkynyt. Lähdin paluumatkalle ja yritin pitää kiirettä, ettei minua jouduta odottelemaan kovin pitkään.

Muita vaeltajia alkoi tulla vastaan. Tuntui helpottavalta, että en ollutkaan polulla enää yksin. Vajaan kahden tunnin kuluttua erkaantumisestamme saavuin sovittuun tapaamispaikkaan. Eipä näkynyt ketään. Järjestin itselleni sopivan kokoisten kivien luokse istumapaikan ylärinteeseen ja asettauduin lepäämään. Katselin edessä levittäytyvää kymmenen huipun rykelmää. Vähän väliä kuului jyrinää, joka muistutti ukkosta, vaikka taivaalla ei ukkospilviä näkynyt. Kivi- ja jäävyöryjä syöksyi sulavilta jäätiköiltä pitkin vuorten rinteitä. Vyöryt tapahtuivat ilmeisesti toisella puolen vuoria, koska mitään niihin viittaavaa en nähnyt.

Kymmenen huippua ovat kaikki yli 3000m korkuisia. Eräs varhaisista uudisasukastutkimusmatkailijoista nimesi huiput mielikuvituksellisesti ykkösestä kymppiin paikallisella nakoda-kielellä. Wenkchemna merkitsee kymmentä.

Odottelua ja tuumailua

Katsoin kelloa. Puoli tuntia oli kulunut, eikä vieläkään ketään. Kanadalaiset olivat olleet nyt huiputusmatkallaan jo puolitoista tuntia pitempään kuin olivat arvioineet. Missähän vaiheessa minun pitäisi huolestua?

Melkein tunnin odottelun jälkeen kuulin takaani rapinaa. Jane ja Steve könysivät rinnettä alas. Missä olivat superurheilijat Susan ja Greg? Kun Jane ja Steve pääsivät alas, he kertoivat, että vuori oli ollut aivan liian vaikea heille. Maasto oli täynnä epästabiileja kivenmurikoita, joista yksi oli jostain kaukaisuudesta vierinyt kohti Steveä ja pysähtynyt viisi senttiä ennen hänen polveaan! Jos lohkare olisi osunut jalkaan vauhdilla, luita olisi murtunut. Huh, onneksi en lähtenyt mukaan tuolle huippuretkelle! Puolen tunnin päästä Susan ja Greg palasivat alas ehjin nahoin. Hekin myönsivät, että maasto oli todella hankalaa, mutta näkymät huipulta olivat upeat.

Paluumatka ei tuntunut ollenkaan niin tuskalliselta kuin toissavuoden Mount Templeltä laskeutuessa. Arvelin, että kävelykilometrejä oli tullut noin 10km, mutta myöhempi tarkastelu osoitti määrän 21km:ksi! Ilmeisesti kunto oli jonkun verran kohentunut kahden ja puolen viikon vuorikohelluksilla. Laskeskelin, että tällä Kanadan-lomalla kävelymatkaa tuli yhteensä noin 210km. Myönnettäköön, että kotiin palattua jalkojen lihakset olivat sen verran jumissa, että seuraavan kuukauden ajan välttelin kaikenlaista fyysistä aktiviteettia pieteetillä! 😀