Mia Kankimäen kirja Naiset joita ajattelen öisin sekoittaa matkailua, kirjoittamista, historiaa ja havaintoja – ja aiheuttaa pistävää kaukokaipuuta.
”Leikatkaa tukkanne lyhyeksi ja opetelkaa ajamaan autoa”, neuvoi Karen Blixen vuonna 1923. ”Sillä nämä kaksi asiaa mullistavat ihmisen elämän.”
Mia Kankimäen kirja Naiset joita ajattelen öisin on peittelemättömän feministinen näkökulma naisiin, jotka tekivät mitä halusivat (eivätkä vain sitä, mitä heiltä odotettiin). Sen pääosassa on yksin matkustava kirjoittava nainen – kirjailija itse – sekä seikkailevat, taidetta tekevät naiset ylipäänsä. Kankimäki tuo historian monesti tuntemattomiksi jääneitä seikkailijanaisia lähelle lukijaa siteeraamalla heidän päiväkirjojaan ja kirjeitään. Nämä naiset rahoittivat matkansa kuka mitenkin, yksi kirjoittaen, toinen mesenaattien varoilla, joku jopa täysin ilman rahaa.
Naiskohtaloihin limittyy omakohtaisuus: Kankimäen yksiö Kalliossa on samankaltainen henkinen paikka kuin nunnaluostarin kammio 1500-luvun Italiassa. Hän kirjoittaa omista ja muiden naisten elämänvalinnoista ja miettii öisin esikuviaan ja minäänsä, joka toivoisi olevansa.
Kankimäen naisista Ida Pfeiffer näkee matkustushalun luonteenpiirteenä, synnynnäisenä ominaisuutena, jolle ei vain voi mitään. Itävaltalainen, 1800-luvulla elänyt Pfeiffer piti itseään tavallisena naisena, joka oli vain sattunut joutumaan kyltymättömän matkustushimon valtaan. ”Idalla ei ollut tekosyitä matkoilleen. Hän matkusti koska halusi, ja uskalsi sanoa sen ääneen”. Kankimäki itse matkustaa esimerkiksi Kiotoon, ”ihan vain siitä syystä, että huvittaa.” Nykyisinä lentohäpeän aikoina tämä on reipas ja totuudenmukainen näkemys.
Kankimäki pohtii turistikokemusta niin pitkälle, että siitä muovautuu ajatus elämän syvemmästä olemuksesta, esimerkiksi kertoessaan tunteistaan Firenzen taideaarteiden keskellä. Hänen kaltaiselleen runsaasti matkustelleelle globaalille ihmiselle voi myös tulla mieleen verrata Firenzen Duomoa yksinään kököttävään japanilaiseen animaatiohahmo Totoroon.
Matkakuvaukset ovat paikoitellen kuin satukirjasta: ”Aamun viileys on väistynyt. Aurinko paistaa pilviverhon läpi, kaikkialla kuuluu siritystä ja lintujen ääniä. Virtahepolammella on muutamia haukottelevia hippoja, yksi on vielä ruoanhakumatkalla ja vaeltaa heinikon halki valkoinen lintu selässään. Neljä elefanttia taivaltaa tien vieressä, ja niityltä leviää huumaava, yrttimäinen tuoksu.”
Kirjailija kommentoi myös asemaansa valkoisena, keski-ikäisenä, eurooppalaisena ja rikkaana muun maailman silmissä. Hän tunnustaa ”ensimmäisen maailman ongelmiaan” eli näyttää naurettavuutensa ja tuo julki oman positionsa häpeilemättä, kirjoittaen samaistuttavalla tavalla ”valkoisen naisen taakasta”.
Afrikassa kirjailija on itse katseiden kohteena eikä vain tarkkailemassa. Hän kertoo avoimesti myös väsymyksestä ja sulattelun tarpeesta hektisissä ympäristöissä ja on huolissaan muun muassa siitä, että ”näyttää aivan helvetin typerältä turistilta”. Hän kirjoittaa matkan odotusten ja todellisuuden yhteentörmäyksistä sekä suoranaisesta romahduksesta, mutta mukana on silti myös koomisia huomioita, kuten ihmettely siitä, ärsyttääkö hiljaisia seeproja gnu-lauman loputon, aivottoman tuntuinen mölinä.
Itseäni nauratti kovasti kertomus, jossa Kankimäki ylimaallisen kauniita geishoja kohdatessaan menee niin shokkiin, ettei osaa edes tervehtiä takaisin. ”Kuin mikäkin typerä norsu tai nuhruinen barbaari, jolle kauneus on näytetty”. Tunnistan tuon tunteen likaisena jättiläisenä pienten, eleganttien ihmisten seurassa.
Kankimäki kertoo myös matkustamisen uudistavasta voimasta esimerkiksi kirjoittaessaan 1840-luvun Isabella Birdistä, jonka masennukseen, selkävaivoihin ja unettomuuteen lääkäri ehdotti hoidoksi mitäpä muutakaan kuin matkailua. Resepti tepsi: ”Riutuneen ja sairaalloisen nelikymppisen tilalla oli hehkuva, ruskettunut ja kymmenen vuotta nuorentunut nainen, jonka silmät loistivat”. Hän kertoo myös kotiinpaluun karmeudesta: miten vaikeaa on olla tuntematta itseään ulkopuoliseksi, kun on muuttanut käsitystään siitä, millaiset asiat elämässä ovat tärkeitä. ”Elän miehelle sopivaa elämää”, totesi tämä skotlantilainen ”vanhapiika” Bird.
Traagista kirjassa on rivien väleistä luettavissa oleva tarina niistä naisista, jotka eivät päässeet matkustamaan tai muuten toteuttamaan itseään: niistä, jotka jäivät sukupuoliroolien vangeiksi. Kankimäki äimistelee entisaikojen naisten säädyllisiä pukeutumiskoodeja pitkine kiristävine hameineen ja hilkkoineen, vaikka korsetti oli vain yksi patriarkaatin kiduttavista tavoista vangita naiset. Hän ei pohdi syitä itseäänkin riivaavalle vähättely- ja epävarmuussyndroomalle, joka tosiasiassa saattaa hyvinkin johtua vuosituhantisesta naisten kohtelusta.
Kankimäen häkkeihin suljetut naiset huutavat hiljaa ”voi saatana”, kuten renessanssimuotokuvan nuori vaimo Beatrice d´Este. Kirjailija avaa hienosti muotokuvien naisten tarinoita eläviksi ihmisiksi ja löytää oikeita ihmiskohtaloita esimerkiksi sellaisen ilmaisun takaa kuin ”menehtyi lapsivuoteeseen”. Vaimoiksi ja synnyttäjiksi typistetyt naiset olivat kauniita, lahjakkaita ja joskus harvoin jopa koulutettuja. Heillä oli potentiaalia, jota he harvoin pääsivät käyttämään.
Naiset joita ajattelen öisin on paitsi matkakirja, myös tarina kirjan kirjoittamisesta. Kankimäki avaa kiinnostavasti kirjan tekoprosessia ja reflektoi kirjailijan työtä. Hän kertoo muistiinpanovihkoistaan, lainaamistaan kirjapinoista, apurahoista ja ideoidensa synnystä – ja näyttää kirjan luurangon. Tämä kaikki kuuluu läheisesti kirjan aiheeseen: ei ole helppoa naisella nykyäänkään, vaikka kuinka toteuttaisi unelmiensa elämää.
Kankimäki miettiikin, miksi naisen lapsettomuutta pidetään aina tragediana, ja miksi hänenkin tekemisiään tulkitaan usein lasten puuttumisen kompensointina.
Kankimäki korostaa kirjassaan usein, mitä nelikymppinen, työnsä ja kotinsa jättänyt naimaton nainen voi elämällään tehdä, ja siksi en voi välttyä tunteelta, että Naiset joita ajattelen öisin on jonkinasteinen lohtukirja. Kankimäki kirjoittaa elämänsä projektimaisuudesta, taloudellisesta niukkuudesta ja epävarmuudesta sekä omien halujensa toteuttamisen aiheuttamasta syyllisyydestä: tämmöinen maailmalla hummaaminen ei ole varmaankaan aivan hyväksyttävää. Yönaiset kuitenkin sanovat: On se.
Myös seikkailunhalun ja mukavuudenhalun alituinen ristiriita vaanii Kankimäkeä(kin). Aina mukana kulkevaa pelkoa voimakkaampi on vain riivaava matkustamisen himo. Olemme kaikki enemmän tai vähemmän vajavaisia, epäitsenäisiä, yksinäisiä, masentuneita, sairaita, itsekkäitä ja epätoivoisia – ja silti matkustamme.
Pelaa niillä korteilla, jotka saat, yönaiset neuvovat. Ei haittaa, vaikka pelkäät. Matkusta!
Mia Kankimäki
Naiset joita ajattelen öisin
Kuvitettu, 447 sivua
Kustantaja: Otava 2019
