Klein Curaçao.
“Pikku-Curaçaolla” käydään yleensä hienon hiekkarannan vuoksi. Utelias vieras löytää saarelta kuitenkin jotain aivan muuta.
Karibianmerellä Venezuelan edustalla sijaitsevalla Curaçaolla on lättänä naapuri, Klein Curaçao eli Pikku-Curaçao. Sukellus- ja auringonpalvontapaikkana tunnettu 1,7 neliökilometrin saari on asumaton – siellä on vain joitakin kalastajien majoja ja päiväretkeläisille tarkoitettuja rantarakennuksia. Veneretki sinne oli unohtumaton, mutta aivan toisista syistä kuin voisi olettaa.
Kaikki jutun kuvat: © Matkasto/Päivi Kaarina Laajanen
Vaikka rantarakennuksen edustalla avautuu paratiisimainen hiekkaranta, kääntyy katseeni heti toiseen suuntaan, aidan taakse. Siellä näkyvät paitsi vessat, myös keskellä litteää saarta kohoava majakka – ja kauempana jokin tunnistamaton ruskea möykky. Miksei tällaisesta kerrottu mitään, tuonnehan on päästävä!
Löydän betonisen kävelypolun, joka johdattaa majakalle kuin itsestään. Rannan hälinä jää taakse. On hiljaista ja litteää.
Mitä lähemmäs menen, sen rapistuneemmaksi majakka käy.
Sadekuuro ropsahtaa niskaan juuri päästessäni majakan kohdalle. Juoksen piiloon kellariin, jossa risteilee parhaat päivänsä nähneitä sähköjohtoja – tuskin toimivia. Sähkökaappikin repsottaa auki ja on putoamassa seinästä. Seuranani on vain pieniä rapuja.
Sateen lakattua kömmin matalasta suojapaikasta esiin ja kierrän sisäänkäynnille. Portaat kutsuvat astumaan menneeseen maailmaan, kunnes…
…saavun tasanteelle: lattia on romahtanut. Kierrän varovasti reunoja myöten ja astun ovesta. Koko rakennus kuiskaa: ole varovainen, en ole kovinkaan vahva.
Sisällä kaikki on pudonnut, hajonnut ja repaleina. Kurkin kaula pitkänä oviaukoista. Muut retkeläiset paistattelevat päivää arviolta puolen kilometrin päässä rannalla. Mielessä käy: toivottavasti pääsen vielä pois – vaikka juuri nyt en haluakaan lähteä.
Lopulta on tultava ulos. Jatkan matkaa saaren toiselle rannalle, jossa ruskea möykky kohoaa. Vilkaisen olkani yli taakse jäänyttä majakkaa ja näen kauimmaisena myös rantamajat, joiden luota lähdin kävelemään. Katson hieman hermostuneesti kelloa – en sentään halua jäädä saarelle yöksi.
Äkkiä ruskea möykky näkyy selvästi. Laivan raato!
Ranta on tuulinen ja karu, aivan päinvastainen kuin toisella puolella saarta levittäytyvä hiekkaranta. Tankkeri – tai mitä siitä on jäljellä – ruostuu mahtavassa veden pauhussa. Luonnonvoimat muokkaavat ja kuluttavat armotta.
Tämä on laivojen hautausmaa. Vene makaa kyljellään ajopuiden keskellä. Kahlaan roinassa, jota meri on huuhtonut rannalle: lukemattomia erilaisia kenkiä, aurinkovoidepulloja, tunnistamattomia muovinkappaleita… Kaikki tavara tuntuu kerääntyvän tänne, yhteen paikkaan. Kuinka paljon kaikenlaista laivoista ja veneistä putoaakaan!
Lopulta kuljen koko saaren halki takaisin lähtöpaikkaan, hiekkarannalle. Sieltä kun katsoo, näkyy majakka erikoisten koralliröykkiöiden kehystämänä. Nyt se on kuin suuri salaisuus. Onneksi menin.
Hiekkarannaltakin löytyy hienoa: sen äärimmäisessä nurkassa jököttävä puolipallon muotoinen kivettynyt koralli on kuin jostakin toisesta maailmasta.
Niin, se ranta? Olihan se upeimpia koskaan näkemiäni, liidunvalkoinen ja sileä. Kävin pikaisesti snorklaamassa kalojen seassa, mutta auringonotto jäi väliin. Ei sellaiseen ole aikaa hienoimmallakaan hiekalla, jos lähellä on majakoita tai laivanraatoja.
Tämä kertomus innoitti toista kirjoittajaa lähetämään oman tarinansa Etelä-Afrikasta: Ruostetta rantaparatiisissa II. Jutut muodostavat minisarjan, jossa kerrotaan ihmisen hylkäämistä rakennelmista. Ehkä sarja saa joskus vielä jatkoa.
