Seita ja saivo – saamelaista muinaisuskoa

Seitakivet ja saivojärvet ovat Lapin kulttuurihistoriaa jännittävimmillään. Ne kertovat nykyihmisellekin saamelaisen muinaisuskon kiehtovia tarinoita.

Vanhan saamelaisen elämänkatsomuksen mukaan pyhä oli läsnä kaikkialla: niin eläimillä, kasveilla, elottomalla luonnolla kuin luonnonilmiöilläkin oli oma henkensä. Erilaiset jumaluudet ja niiden palvonta olivat luonnollinen osa ihmisten jokapäiväistä elämää, ja jumaluuksien kanssa oltiin kosketuksissa epätavallisten luonnonpaikkojen äärellä.

Seita – pyhä uhripaikka

Seita (siedi) oli saamelaisessa kulttuurissa pyhä palvonta- ja uhripaikka, joka liittyi varsinkin metsästykseen ja kalastukseen: uhraamalla seidalle lihaa tai kalaa pyrittiin varmistamaan tuleva pyyntionni. Seidat olivat yleensä epätavallisen muotoisia kivenlohkareita, kalliomuodostelmia tai kivikasoja, joskus harvemmin myös puusta muotoiltuja paaluja. Jokaisella kylällä ja monilla perheilläkin oli oma seitansa, joka palvontamenoissa voideltiin eläimen rasvalla tai verellä.

Ihmisen ja seidan suhde oli vastavuoroinen: molemmilla oli omat velvollisuutensa, joiden rikkomisesta tuli seuraamuksia. Jos metsästäjä käyttäytyi seitaa kohtaan huonosti, hän saattoi menettää pyyntionnensa tai sairastua. Tehotonta seitaa rangaistiin toisinaan polttamalla, valelemalla sen päälle vettä tai hylkäämällä se.

Kun kristinusko yleistyi Lapissa 1600–1700-luvuilta lähtien, väheni seitojen palvonta. Monia seitoja tuhottiin, koska ne edustivat kirkon näkökulmasta epäjumalanpalvelusta. Uhraamisesta on kuitenkin merkkejä vielä 1900-luvulta, ja jotkut ohikulkijat saattavat tänäkin päivänä osoittaa kunnioitustaan seidalle vaikkapa pienellä lahjalla.

Länsi-Lapin Muoniossa sijaitseva Kirkkopahta on kuuluisa kiviseita, jota pääsee katsomaan pysäköimällä auton hiekkatien varteen ja kävelemällä siitä parisataa metriä metsään. Jos onni käy, paikalla ei ole muita. Silloin seidan maaginen tunnelma vie helposti mukanaan ja ajatus alkaa lentää. Eläinten kallot, kuivunut kukkakimppu ja pinotut kivet kertovat, että seidalla on ollut aivan viime aikoinakin toimintaa. Kukahan siellä on oikein käynyt?

Nopea selvitys Retkipaikan Facebook-ryhmässä tuottaa tulosta: ainakin toinen kalloista on hirvenpää, jonka paikallinen metsästysseura uhrasi kiitokseksi ja toi seidalle noin vuonna 2008.

Saivo – ylösalainen maailma

Varsinkin Länsi-Lapin alueella on paljon syviä ja kirkasvetisiä tunturijärviä ja -lampia, jotka saavat vetensä lähteestä ja joista ei laske pois jokea. Tällainen järvi, saivo (sáiva) oli saamelaisten uskomusten mukaan seidan tapaan henkien ja jumaluuksien asuinsija. Saivoihin liittyi myös uskomus vedenalaisesta vainajalasta.

Saivojärvien ajateltiin olevan kaksipohjaisia: järven pohjassa oli reikä, jonka alapuolella sijaitsi ylösalaisin toinen samanlainen järvi. Siellä eli saivokansa, johon kuului sekä erilaisia yliluonnollisia olentoja että vainajia. Heille suoritettiin rannalla uhrimenoja, ja vastapalveluksena he auttoivat ja suojelivat ihmisiä.

Muoniossa Kirkkopahdan lähellä sijaitsee mahtava Pakasaivo, jolle on annettu nimeksi myös Lapin helvetti. Pakasaivossa veden syvyys on jopa 60 metriä, ja järveä ympäröivät jyrkänteet kohoavat paikoin samanmoisen matkan vedenpinnan yläpuolelle. Pakasaivo onkin Pohjois-Suomen toiseksi syvin vesistö heti Inarijärven jälkeen. Siinä on noin 12,5 metrin syvyydessä harppauskerros, jonka alla vesi on hapetonta. Pohja- ja pintavedet eivät koskaan sekoitu keskenään.

Pakasaivo on pysäyttävä vierailukohde sekä luonnonkauneutensa että saivoon liittyvän mytologian vuoksi. Kun taivas heijastuu sen tyyneen pintaan ja maisema näyttää kääntyvän väärinpäin, voisi hyvinkin kuvitella järven kaksoispohjan alta löytyvän ylösalaisen henkiolentojen maailman.

Vaikka järki sanoo kaiken olevan vain tarinaa, ei tulisi mieleenkään pulahtaa Pakasaivoon uimaan. Vaikeaa se olisi toki muutenkin, sillä koko saivo on vaarallisen jyrkkäreunainen. Kävijöiden suojaksi on rakennettu puinen katselutasanne ja kulkuväylä.

Äkässaivo, Seitapahta ja laukkaava mielikuvitus

Pakasaivon ja Kirkkopahdan lisäksi Länsi-Lapin alueella Muoniossa voi tutustua toiseenkin mielenkiintoiseen seita-saivo-pariin. Kymmenisen kilometriä Äkäslompolosta pohjoiseen sijaitsee Äkässaivo ja sen rannalla valtava, jopa 30-metrinen Seitapahta. Helpoin tapa tutustua niihin on kiertää Saivonkierros, noin kolmen kilometrin pituinen luontopolku, joka kulkee Äkäsjoen ympäristön kauniissa maisemissa.

Seurailemme luontopolkua seidan ja saivon kohdalle ja hetken niitä ihasteltuamme jatkamme parisataa metriä eteenpäin, jyrkän mäen päällä sijaitsevalle grillipaikalle. Muiden syödessä siellä eväitä päätän laskeutua itsekseni takaisin Äkässaivon rantaan valokuvaamaan.

On aivan tyyntä ja hiljaista – lehtikään ei värähdä. Ympäröivä metsä heijastuu saivon pintaan kuin peiliin. Veden äärelle johtavat pitkospuut, joista viimeisille ei voi astua vajoamatta veteen. Seison hetken liikkumatta juuri siinä kohdassa, jossa kengänkärjet alkavat kastua. Silloin tajuntaani hiipii tunne: saivossa on aivan varmasti joku – vai pitäisikö sanoa jotakin.

Peräännyn hitaasti pitkospuilta, jätän saivon omaan rauhaansa ja poistun täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

Jutun kaikki kuvat: © Päivi Kaarina Laajanen.