Fákaselin hevosteatteri esittää Islannin historiaa hevosten avulla.
Vaalea neito istuu areenalla ja hyväilee lauhkeaa islanninhevostaan. Painaa päänsä tämän kaulaa vasten ja itkee menetetyn miehen perään. Hevonen lohduttaa. Se tuntuu sanovan, että kyllä tämä tästä. Kohta se hypähtää seisomaan ja nostaa samalla tytön selkäänsä. Tasaista tölttiä jolkotellen se juoksee areenan poikki yleisön taputtaessa innokkaasti.
Islanti tuo matkaajan mieleen kolme asiaa. Yksi on kuumat lähteet geysireineen, toinen laulaja Björk ja kolmas islanninhevoset.
Islannissa sijaitseva Fákaselin hevosteatteri on sekoitus saaren historiaa, teatteria ja hevosia. Pääosassa ovat vuoroin hevoset, vuoroin saarella elävät peikot ja maahiset. Ihmisten ja hevosten vuosisataista yhteiseloa korostava juoni on yksinkertainen ja sen ydin on heijastettu englanniksi valtavalle valkokankaalle. Esitys on oikealla tapaa vähän kotikutoinen. Kauhukuvissa siintänyt pelko liiallisista sirkushuveista on turha.
– Tämä ei ole mikään sirkus, Gudmar Petursson sanoo painokkaasti. Petursson on Fákaselin osakas ja hän vastaa esitysten suunnittelusta ja ohjaamisesta. – Emme halua tehdä sirkusta vaan kunnioittaa luontoa ja perinnettä. Paras menestys on se, jos ihmiset ja eläimet ovat esityksen jälkeen onnellisia.
Vielä parisenkymmentä vuotta sitten eläimiä käytettiin melko lailla rajoituksetta sirkusesityksissä. Nyt tilanne on onneksi järkeistynyt. Villieläimet kuten leijonat ja karhut ovat kaikonneet monilta areenoilta ja elefantit on jätetty rauhaan. Hevosia sirkuksissa kuitenkin näkee yhä, sillä hevonen nauttii esiintymisestä, eikä sitä tarvitse kurittaa kovalla kädellä opetettaessa.
– Vaikka hevoset selvästi rakastavat tätä, kierrätämme niitä niin, ettei yksikään 70:stä hevosestamme joudu esiintymään jatkuvasti. Kaikkeen nimittäin kyllästyy, myös esillä oloon.
Petursson kertoo, että sama pätee ratsastajiin. Fákaselissä on nuoria innokkaita hevostyttöjä ja -poikia moninkertainen miehitys.
– Meillä käy täällä kuukausittain näyttelijöitä antamassa oppia, sillä kyse ei ole vain pelkästä ratsastamisesta. Näyttelijät ilmentävät teatterin tapahtumia myös ilmein ja elein.
Fákaselin esityksen jälkeen yleisö voi tutustua lähemmin näytöksen tähtiin. Perin rauhalliset hevoset eivät pelästy innokkaan turistin salamavaloistakaan, vaan katsovat ymmärtävästi. Ikään kuin ne tietäisivät olevansa niin erityisiä, että ymmärtävät antaa turisteille anteeksi.
Tallin puolella tallikissa valvoo hevosia ja Hercules-koira katsoo vierailijoita tarkkaan. Se näyttää painavan jokaisen kävijän kasvot mieleensä.
Pandra ja Jargoblast jakavat yhteisen pilttuun. Ne ovat niin estradilla kuin tallissakin sielunkumppaneita. Jos välissä olisi seinä, ne nakertaisivat sen pois. Kahdestaan on kaiketi mukavampi olla.
Islanninhevoset näyttävät tavallisia ratsuja karvaisemmilta. Jos ne pitäisi asettaa johonkin kategoriaan hevosasteikolla, maallikko laittaisi ne ehkä normaalihevosten ja ponien väliin.
– Islanninhevoset olivat itse asiassa muinoin nykyistä matalampia, mutta nyt korkeampi perimä on syrjäyttänyt lyhyen ja hevoset ovat saaneet lisää pituutta, paikallinen matkaopas osaa kertoa.
Ratsastustunnille kaipaavasta maallikosta islanninhevonen tuntuu kuitenkin esimerkiksi suomenhevosta turvallisemmalta valinnalta. Satula ei ole niin kovin korkealla, ja lauhkeilta vaikuttavat hevoset melkein kutsuvat selkään. Islanninhevoset ovat maastovarmuutensa ansiosta mainioita vaellusratsuja. Ja jos ratsastus kiinnostaa, niin ihan heti ei tule mieleen upeampaa tapaa tutustua tuon pohjoisen karun maan ihmeellisiin maisemiin kuin islanninhevosen selässä pomppien.
Islannissa asustavat islanninhevoset ovat erityisiä siksi, että ne ovat eläneet eristyksissä muusta maailmasta. Ja elävät itse asiassa yhä vieläkin. Jos islanninhevosen vie pois saarelta, sitä ei saa tuoda takaisin. Saaren hevosten immuniteetti ei kestä ulkopuolisia sairauksia. Islannin ulkopuolellakin toki asustaa islanninhevosia. Suomessakin niitä on 3000.
– Jos tänne tuodaan vaikka kaviokuumetta, se on kohta joka ikisellä hevosella, opas kertoo.
Riskejä ei siis oteta. Ulkomaanmatkalle lähtevät vain ne hevoset, joiden menestys maailman kisoissa on taattu. Silloinkin toki omistaja saa pelätä, kestääkö hevosen fysiikka ulkomaailman taudinaiheuttajia.
Islanninhevosten erikoispiirteisiin kuuluvat ylimääräiset, ratsastajalle mukavat askellajit töltti ja passi. Näistä töltti on nelitahtinen, tasainen askellaji, jossa hevosen jalat liikkuvat samassa järjestyksessä kuin käynnissä. Passi taas on kaksitahtinen, laukkaa nopeampi, vauhdikas askellaji, jossa saman puolen jalat liikkuvat samanaikaisesti samaan suuntaan.
Islannissa järjestetään töltti-kisoja, joiden olennainen osa on tuoppi olutta. Tarkoitus on töltätä tietty matka kädessä täysi tuoppi. Voittaja on se, jonka tuopista on loiskunut vähiten olutta.
Fákaselin esityksessäkin töltti on näyttävästi esillä ja hyvä niin. Erilaisten askellusten näkeminen on maallikostakin mielenkiintoista.
– Ajatuksena onkin, ettei esitys ole vain hevosihmisille suunnattu, vaan ihan kaikille, Petursson kertoo.
Ajettaessa ympäri Islantia siellä täällä näkyy laavakenttien liepeillä ja niityillä notkuvia hevoslaumoja. Ne näyttävät miltei villihevosilta, mutta joku niiden olemuksessa kertoo jo kaukaakin katsottuna, että ne ovat lempeitä ja kesyjä kavereita. Hevosia, joille todellakin haluaisi kertoa murheensa…
Artikkeli perustuu kirjoittajan kokemuksiin Icelandairin järjestämällä Islannin lehdistömatkalla keväällä 2015. Lisää Fákaselin hevosteatterista täällä!
