Skyline Trail: Jasperin kansallispuiston helmi
Kahden päivän ja 45 kilometrin mittaisen Skyline Trailin olimme suunnitelleet etukäteen. Lonely Planetin opaskirjassa sitä kuvataan sanoin ”créme de la créme”, yksi Kalliovuorten parhaista vaellusreiteistä.
Meistä kukaan ei ole pahemmin vaeltanut teltan ja retkikeittimen kera pidempiä matkoja, joten päättelimme, että vähäisellä kokemuksellamme olisi parempi varata koko reissun kallein majoitus Skyline Trailin puolivälissä sijaitsevasta mökkikylästä, Shovel Pass Lodge’sta. Hintaan sisältyi täysihoito – kaikki oli valmiina aterioita ja lakanoita myöten, joten jouduimme kantamaan mukana vain parin päivän eväät ja vettä.
Reitti alkoi Maligne Lake -järveltä ja päättyi Maligne Canyoniin, missä olimme vierailleet muutamaa päivää aiemmin. Jätimme auton vaelluksen loppupäähän ja hyppäsimme erään matkatoimiston järjestämään shuttle bus -kuljetukseen reitin alkuun.
Ensimmäiset kahdeksan kilometriä kulkivat metsän siimeksessä. Yritimme pitää kovaäänistä keskustelua yllä, ja karhuspraypullot heiluivat rinkkojemme hihnoista. Polku kulki siksakkia yhä ylöspäin. Näimme kauniita koskia ja peilikirkkaita lampia. Pysähdyimme evästauoille telttapaikoilla, joissa näimme erilaisia systeemeitä ruuan hinaamiseksi karhun ulottumattomiin.
Alkoi tuntua siltä, että vaikka olisimmekin jaksaneet raahata teltan mukanamme, pimeän tullen pelkän kankaan suojissa kyhjöttäminen olisi ollut kaikkea muuta kuin mukavaa! Karhujen lisäksi metsikössä nimittäin hiiviskeli puumia. Hostellimme viereinen vaelluspolku oli jopa suljettu alueella vaanivan puuman takia.
Taas, kun puuraja ylittyi ja näköala avartui, näimme kauniit maisemat ja vuoret panoraamana ympärillämme. Vastaan tuli kukkaketoja, murmeleita, pari solaa ja hiukan lumiläiskiä. Matkaa ensimmäiselle päivälle kertyi parikymmentä kilometriä, ja toiseksi päiväksi jäi siis 25 kilometrin urakka.
Saavuimme alkuillasta majapaikkaamme, missä ruoka jo olikin kohta pöydässä. Shovel Pass Lodge käsittää kuusi pientä mökkiä, joissa oli ihanan pehmeät sängyt ja lämmittimet, mikäli sattuisi olemaan viileää. Lisäksi oli päämökki, jossa ruoka valmistettiin ja tarjoiltiin. Sähköä ei ollut, ja meille esiteltiin kaasulla toimiva seinälamppu. Emme tosin uskaltaneet edes yrittää sytyttää sitä itseksemme, sen verran jännittävältä lieskan aikaansaaminen vaikutti. Otsalamput riittivät pimeän tullen. Juokseva vesi oli saatavilla mökkien edessä virtaavasta purosta. Shovel Pass Lodge järjestää myös hevosvaelluksia reitille, mutta tällä kertaa kukaan ei ollut tullut ratsastaen ja hevoshaka ammotti tyhjänä.
Vatsat täysinä herkullisesta ja runsaasta, jälkiruoilla täydennetystä illallisesta köllähdimme pehmeille sängyillemme. Miten huojentavaa, ettei tarvitsisi pelätä karhuja nukkuessaan! Mökkikylän läheisyydessä näimme telttailualueen, ja mietimme pienen vauvan kanssa liikkeellä ollutta pariskuntaa. Mahtaa olla jännittävä yö tiheän metsikön keskellä teltassa… Aamulla ohittaessamme telttailijat kaikki näytti kuitenkin olevan hyvin, eikä leiristä ollut ilmeisesti kadonnut ihmisiä eläinten suihin yön aikana.
Toisen päivän reitti oli täysin erilainen kuin ensimmäisen päivän. Ensin noustiin jyrkkää rinnettä pitkin koko reitin korkeimman solan, The Notchin, päälle. Kohta oli niin fyysisesti kuin teknisesti hankalin, koska polku kulki osin irtosorassa, joka liukui jalkojen alla, kun sitä yritti kiivetä ylöspäin. Solan laelta oli taas henkeäsalpaavat näkymät: pilvien lomasta pilkotti korkeimpana Mount Edith Cavell ja toisessa suunnassa kirkas vuoristojärvi Curator Lake.
Solalla eväitä syödessämme hölkkäsi yhtäkkiä paikalle mies pelkissä shortseissa ja juomapullo mukanaan. Hän oli ilmeisesti lähtenyt matkaan samana aamuna, ja juoksi koko 45km reitin yhdessä päivässä! Muutaman minuutin maisemia ihailtuaan hän pinkaisi taas matkaan, ja oli hetkessä vain pieni piste horisontissa.
Matka jatkui edellispäivää avarammissa maisemissa. Erityisen upeaa oli kävellä loivaa vuoren harjannetta pitkin niin, että näkymät kummallekin puolelle säilyivät koko ajan. Reitin suuresta suosiosta huolimatta kohtasimme vain kourallisen muita trekkaajia päivän aikana. Kaikessa hiljaisuudessa päätimme mm. vilvoitella eräällä lumiläntillä: heittäydyimme pitkäksemme jäiseen lumeen ja teimme lumienkeleitä! Valitettavasti lopputulos muistutti kovaksi pakkautuneessa lumessa jotain aivan muuta kuin enkeliä…
Pikkuhiljaa alkumatkan kepeys hävisi, ja loppupäivästä alkoi tuntua, että emme edisty matkanteossa lainkaan. Reittikuvauksen mukaan viimeiset 8,5 kilometriä olisivat vieläpä tappavan tylsää metsäautotietä.
Juuri ennen kuin saavuimme tielle, oli erääseen leiripaikkaan kiinnitetty karhuvaroituslappu. Se ei lainkaan parantanut väsähtäneen porukan tunnelmaa: vaikka metsäautotietä oli hiukan helpompi kävellä, sitä ympäröi koko matkalta tiheä metsä. Olin ihan varma, että näin karhun mönkimässä puun takana! Mikähän tuolla pensaassakin risahti…?
Yksitoikkoinen tie vietti koko reilun 8 kilometriä alamäkeen, joten jalat olivat todella kovilla lampsimisesta. Iäisyydeltä tuntuneen ajan kuluttua saavuimme noin kahdeksan tunnin patikoinnin jälkeen autollemme. Mikään ei voisi nyt tuntua paremmalta kuin suihku, lämmin ateria ja lasillinen viiniä!
Skyline Trail oli nimensä veroisesti taivaanrannan reitti: silmänkantamattomiin jatkuvat vuoristomaisemat, kirkkaat järvet ja vehreät metsiköt, kukkakedot sekä ihmisiä pelkäämättömät pikkueläimet tekivät reitistä mielenkiintoisen ja vaihtelevan. Se oli todella kokemisen arvoinen vaellus, ja ainutlaatuinen tapa päästä tuntemaan itsensä osaksi Kalliovuorten luontoa!
