Shang Phu (4400m) – Shang La (4900m) – nimetön laakso (4300m) – nimetön sola (4700m) – Gyangpoche (4450m)
18.7.
Yöllä useimmat heräsivät koirien haukkumissessioon ja yhden ison jakkikörilään mörinään aivan telttojen vieressä. Onneksi yö oli kuitenkin niin viileä, että sai nukuttua suhteellisen hyvin.
Puoli kahdeksan aikaan lähdimme kohti Shang La’n solaa. Nousua kertyi yhteensä noin 500 metriä (täkäläiset kartat ovat melko suuntaa-antavia, ja jokaisessa maamerkeille on määritelty täysin eri korkeudet, joten käytän tässä päiväkirjassa kolmen eri korkeusmittarin antamien lukemien pyöristettyjä keskiarvoja).
Ensimmäinen tunti sujui mukavasti viileässä aamuilmassa jakkeja, lehmiä ja hevosia väistellen, mutta kun aurinko nousi korkeammalle, iski kuumuus taas korventavasti ihoon. Vahvimmasta mahdollisesta aurinkorasvasta huolimatta kämmenen yläpuolet muuttuivat tulipunaisiksi. Koristeena on toki valkoinen raita vaellussauvojen remmin kohdalla.
Polku jyrkkeni ja meno hidastui entisestään. Vaikka ilma ei hengitettäessä tuntunut erityisen ohuelta, oli jalkoja todella hidasta siirrellä toistensa eteen. Parin-kolmen tunnin kuluttua saavuimme vihdoin solalle, josta avautui huikea näkymä seuraavaan laaksoon. Stok Kangrin huippukin pilkotti kaukana.
Oppaan mukaan edessä oli vielä toinen ”ihan pieni” sola, jolla ei ollut nimeä. Laskeuduimme jyrkkää rinnettä alemmas, ja opas osoitti tuskin silmin nähtävää polkua vastakkaisella seinämällä ja sanoi, että meidän hevoskaravaanimme oli juuri lähestymässä tuota toista solaa. Sehän oli tolkuttoman kaukana ja melkein yhtä korkea kuin Shang La! Kesti vielä kolme tuntia, että pääsimme laakson ja muutaman joen ylityksen kautta solalle, ja siitäkin oli vielä tunnin matka kaukana häämöttävään leiriin.
Kun vihdoin kahdeksan ja puoli tuntia lähtömme jälkeen saavuimme leiriin, oli jokainen rättiväsynyt. Teki mieli pestä joessa kaikki päivän pölyt pois, mutta lähistön joki oli harmillisesti juuri sekoittunut johonkin punertavaan mutaan, ja vesi oli todella likaisen näköistä. Oppaan mukaan vesi kirkastuisi illaksi, kuten kävi eiliselläkin leiripaikalla, mutta ei se sitten kirkastunutkaan. Ilmeisesti jäätiköiden sulamisvesillä oli jotain tekemistä ilmiön kanssa…
Leiri on taas pystytetty paikallisen paimenen tiluksille. Leirin läpi on johdettu isommasta joesta pieni puro, jotta astioiden pesu ja muu leirin toiminta helpottuu. Vieressä asustelee nuori lammaspaimen, jota yksi meistä jututti. Mies on yliopisto-opiskelija, mutta intialaisen lain mukaan isänsä kuoltua hänen oli jatkettava tämän elinkeinoa eli toimittava lammasfarmarina. Hän hoitaa lampaita kolme kuukautta kesässä ylhäällä vuorilla ja vie lampaat takaisin alemmas talveksi. Mies oli hivuttautunut trekkaajamme juttusille vaikuttaen siltä, että juttuseuraa ei ole liiaksi täällä vuorilla!
Eipä aikaakaan kun leirin kokki oli taas loihtinut meille uskomattoman maistuvan päivällisen. Friteerattuja munakoisoja, vihannespastaa tomaattikastikkeella, chili-nuudelikeittoa, perunamuusia, tuoreita kasviksia ja jälkiruuaksi säilykekirsikoita (jotka muuten olivat paljon parempia kuin Suomessa).
Huomenna on kuulemma luvassa vain yksi solan ylitys ja päivä on paljon helpompi kuin tänään. Tällä kertaa yön pitäisi sujua ilman jakkeja ja koiria. Ainoastaan aaseja, hevosia ja lampaita käpöttelee leirissä. Kaikki matkaravarat pitää sukea yöksi teltan sisäpuolelle, etteivät eläimet vie niitä yön pimeydessä… Eilisessä leirissä vuohi meinasi syödä käsienpesupaikan saippuan!
