Sukua vähän joka lähtöön
(Kirjoitettu maanantaina 26.11.2012)
Nyt on pakko myöntää, ettei täältä jumalan (tai Intian tapauksessa jumalien) selän takaa taida päästä nettiin. Joudun kirjoittamaan tekstin etukäteen ja lähettämään ties milloin. Omaa puhelinliittymäämme, jonka kautta meidän oli tarkoitus asia hoitaa, ei ole luonnollisesti vieläkään avattu.
Olemme kolme päivää kiertäneet akselilla Rohtak-Hansi-Tohana, josta mieheni suku on kotoisin. Ei ole mikään ihme, jos et ole koskaan kuullut näistä paikoista.
Täällä ihmiset tuntuvat elävän ihan omassa maailmassaan, johon ei internet-yhteys kuulu. Ei sellaista kukaan tunnu edes kaipaavan. Olemme vierailleet noin kymmenessä kodissa, joissa yhdessäkään ei ole ollut kiinteää nettiyhteyttä. Muutamilla sukulaisilla on puhelimessaan erittäin hiiiiiiidas yhteys, jolla ei voi kuvitellakaan avaavansa mitään normaalia sivua.
Olemme nähneet monenlaisia koteja huomattavan varakkaista todella vaatimattomiin. Suomalaiseen perhekokoon tottuneelle on suoranainen järkytys, kuinka paljon sukulaisia voi olla. Yhdessä talossa asuu usein pari-kolme perhettä, sillä ns. joint family on Intiassa edelleen yleinen asumismuoto. Siinä perheen pojat jäävät kotitaloon asumaan vanhempiensa ja omien perheidensä kanssa.
Jokainen vierailu menee kutakuinkin saman kaavan mukaan. Istumme ensin sohvalle tai sängynlaidalle, missä nyt tilaa on, ja joku perheen naisista kiikuttaa meille vettä metallisista pikareista. Sen jälkeen kysytään, otammeko teetä tai kahvia, ja sanomme joka kerta, ettemme tarvitse mitään. Siinä sitten väännetään jonkin aikaa, ja lopulta suostumme juomaan kupilliset – mutta ei sitten missään tapauksessa mitään muuta!
No, sitten alkaa tapahtua. Ensin pöytään kiikutetaan kuin vaivihkaa pähkinöitä, manteleita ja kuivattuja hedelmiä. Hetken päästä alkaa ilmestyä kaikenlaisia kotitekoisia makeisia ja leivonnaisia. Kahvit ja teetkin saadaan, mutta siinä vaiheessa pöydässä on vähintään 15 sorttia syötävää – yleensä myös pikkusuolaisia ja lämpimiä ruokia.
Vierailun lähestyessä loppua alkavat naiset kaivaa käsilaukkujaan. Mieheni äiti sujauttaa minulle muutamia rahakirjekuoria ja tuuppaa antamaan niitä talossa asuville naisille. Vastaanottaja yrittää aina kieltäytyä, jolloin kuorta täytyy väkisin tunkea hänen käteensä. Sitten taputellaan olalle ja halaillaan, jonka jälkeen naiset häviävät hetkeksi toiseen huoneeseen ja palaavat omien rahakuortensa kanssa. Sujautan ne laukkuni vetoketjulliseen taskuun, joka alkaa kohta jo repeytyä.
Olen saanut rahaa myös suvun vanhoilta miehiltä, omien havaintojeni mukaan siinä tapauksessa, jos heillä ei ole vaimoa hoitamassa hommaa. Tällöin raha ei ole ollut kuoressa, vaan se on annettu suoraan käteen. Myös lapset ovat saaneet useimmissa paikoissa omat rahakuorensa tai setelinsä, joita on kertynyt melkoinen määrä.
Rahakuorten vaihtaminen on intialainen perinne, joka kuuluu asiaan aina kun joku vierailee uusien sukulaisten kotona ensimmäistä kertaa. Koska emme ole käyneet tällä seudulla aiemmin, on rahaliikenne ollut kaikissa vierailemissamme osoitteissa mittavaa. Seuraavalla visiitillä tästä kahteen suuntaan kulkevasta raharuletista päästään onneksi eroon.
Yhteenvetona vierailuista voisi sanoa, että elämä tuntuu keskittyvän ruoan valmistuksen ja syömisen ympärille. Mitään muuta ei juurikaan tapahdu, sillä tuskin edellisestä ruokalevosta on selvitty, kun alkaa jo uusi kierros. Jos Suomesta halutaan tietää jotakin, on kysymys aina sama: mitä teidän maassanne syödään?
Loppuun pieni kevennys. Eilen pävän parhaat naurut tulivat siitä, kun satuimme jostakin syystä mainitsemaan suomalaisen eukonkantokilpailun, jossa miehet juoksevat vaimo olallaan. Mieheni setä katsoi kauhuissaan vaimoaan ja huudahti: ”Ei herranen aika, minähän kuolisin hänen alleen – niinkuin lammas yrittäisi kantaa elefanttia!” Onneksi vaimolla oli huumorintajua – hän nauroi muiden mukana ihan katketakseen.
Muutenkin täällä nauru raikaa, vaikka olosuhteet olisivat vähän puutteelliset.
